Terveyspalveluiden hinnoista

*Kirjoitus on julkaistu Talouselämässä 19.9. ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 21.9.

Luin ilahtuneena edullisia magneettikuvauksia tarjoavan Cityterveyden perustaja Matti Kiurun (Talouselämä 28) haastattelua terveyspalveluiden hinnoista. Kysymys, joka jää ilmaan, on se, mikä taho palveluiden hinnat Suomessa lopulta määrittelee, kun markkinamekanismit eivät sitä ilmiselvästi tee.

Julkisen sektorin kilpailutuksissa vertailuhintana on julkisen omakustannushinta. Oletusarvo on, että kilpailutuksella päästään ainakin jonkin verran omakustannushinnan alapuolelle ja usein se riittää. Jos kustannukset olisivat huomattavasti omakustannushintoja kalliimpia, silloinhan kaikki kannattaisi tehdä itse.

Julkisen sektorin kustannustasoon taas vaikuttaa lähes yksinomaan budjetoitu rahasumma. Onko siis julkisen sektorin budjeteilla merkittävä ohjausvaikutus koko Suomen sosiaali- ja terveyspalveluiden hintatasoon? Budjettiinsa varattua rahaa vain harva yksikkö jättää käyttämättä, joten kuluvalle vuodelle budjetoitu raha toimii pohjana seuraavan vuoden budjetille eli ”tuotantokustannuksille”, joihin lisätään vielä vuosittain vähintään henkilöstömenojen automaattinen kasvu.

Jos mietimme esimerkiksi julkisen puolen kuvantamispalveluita: muutaman miljoonan euron laiteinvestointia käytetään vain virka-aikoina eli alle 25% käyttöasteella. Pahimmillaan virka-ajan kapasiteetin ylittävä kysyntä synnyttää ruuhkia, joita hoitotakuun vuoksi puretaan ostopalveluilla, jolloin budjettiin varataan vuosittain nousevat henkilöstömenot ja kasvavat ostopalvelut. Harvalla yksityisellä toimijalla on varaa kahden miljoonan investointiin alle 25% käyttöasteella ja kapasiteetin täydentämiseen ostoilla, takaisinmaksuajan ollessa reilusti yli laitteiden käyttöiän?

Yhteiskunnan näkökulmasta tilanne on lähes sietämätön. Laitteita on vieri vieressä julkisella ja yksityisellä. Hinnanmuodostuksen tapahtuessa mahdollisesti edellä kuvatulla kaavalla, lisääntynyt kapasiteetti ei laskekaan hintoja. Veronmaksajat lopulta maksavat ylikapasiteetista veroina, veroilla rahoitettavina kelakorvauksina tai ylihintaisina palveluina. Omasta laitekannasta ei julkisella luovuta, mutta palveluita ei myöskään myydä ulkopuolelle tai vuokrata tiloja ja laitteita virka-ajan ulkopuolella yksityisten käyttöön.

Cityterveyden kaltaiset ”hintahäiriköt” ovat tervetulleita markkinoille. Tällaisen myötä terveydenhuollon kustannustaso muuttuu nykyistä läpinäkyvämmäksi ja ylihintaisia, päällekkäisiä rakenteita voidaan ajan mittaan jopa purkaa. Paitsi siinä tapauksessa, että soteuudistus vie valinnanvapauden ja subventoi ylihintaisia tuotantomalleja.