Vanhusasioita

Lauantai 11.4.2015 - Sanna Vauranoja


Tänään kävin mielenkiintoisen keskustelun jo eläköityneen ikäihmisen kanssa. Hän oli huolissaan, ettei oikein kukaan tunnu vaalien alla puhuvan ratkaisuista vanhuskysymyksiin liittyen.

Pahin ongelma vanhusasioissa on nimenomaan jumiutuneet ajatusmallit. Kuvittelemme, että me nuoremmat nyt ikään kuin elätämme meidän vanhuksiamme, vaikka he ovat omalla työllään keränneet eläkkeensä. Ja itseasiassa, nyt eläköityvä sukupolvi on pääsääntöisesti erittäin työteliästä kansanosaa.

On totta, että laitoshoito maksaa paljon. Ratkaisu ei ole kuitenkaan ykskaks yllättäen sulkea laitoksia ja hokea, että koti on ihmisen paras paikka. Ei ole, jos kotihoito ramppaa päivässä viisi kertaa vanhuksen luona tai jos liikuntakyky on mennyt niin, ettei kodista enää pääse ulos. Kodista tulee sanan todellisessa merkityksessä vankila.

Jumittunutta ajatusmallia kuvaa myös hoitajamitoitus. Emme me tarvitse 0,5 hoitajaa per asukas, joiden aika menee palavereissa tai tietokoneella. Me tarvitsemme hoitajia ja mitoituksia, jossa ajasta 90% käytetään vanhusten seurassa, heitä auttaen ja hoitaen.

Ajatusmallien uudistamisen ohella tarvitaan teknologiaosaamista. Ei teknologian hyödyntäminen tarkoita, että robotit kääntelevät mummoja pedeissään, vaan teknologian avulla voidaan nimenomaan korvata monia aikaa vieviä hallinnollisia rutiineja. Esimerkiksi voisimme aamukierrolla pysähtyä vanhuksen luokse ja kysellä kuulumisia, jotka älylaitteiden avulla samalla kirjattaisiin ylös ja kerrottaisiin myös vanhukselle, mitä hänestä kirjataan sen sijaan että aamukierron jälkeen vetäydytään tietokoneelle loppu päiväksi kirjaamaan vanhusten kuulumisia. Teknologian avulla myös yhteydenpitoa läheisiin voidaan lisätä, josta mainiona esimerkkinä toimii esimerkiksi Pieni Piiri. 

Meillä puuhataan ja puhutaan, että vanhuksia pitäisi ehtiä ulkoiluttaa ja syöttää. Onko kaikki vastuu oltava nimenomaan yhteiskunnalla vai voisimmeko kirjata ns. hoitosopimukseen myös joitakin vastuita läheisille, esimerkiksi ulkoilutus viikonloppuisin. On tietysti helppo sanoa, että kun asutaan niin kaukana, ettei se oikein onnistu. Mitä vanhus tekee laitoksessa 500 kilometrin päässä omaisistaan. Eikö laitokseen siirryttäessä voisi yhtä hyvin siirtyä lähelle omaisiaan, kun omasta kodista on kuitenkin luovuttava? Vaihtoehtoisesti myös julkisella puolella ns. lisäpalveluista voisi sopia kolmannen sektorin tai palveluita tuottavan yrityksen kanssa. 

Liike tosiaan on lääke ja Hoivakodit kuntoon –ohjelmasarja kertoi kuvaavasti siitä, miten vanhukset helposti passivoidaan, vaikka toimintakykyä arjessa vielä olisi osittain tallella. Pienikin liike auttaa ja vaikka ihminen olisi jo vuoteessa, on pientä liikuntaa mahdollisuus harjoittaa vaikka sängyssä.

Tärkeintä olisi kuitenkin vanhuspalveluissa keskittyä yhteen asiaan: turvallisuuteen. Olisi tärkeää huolehtia siitä, että vanhukset eivät jäisi yksin, esimerkiksi erilaisten yhteisöllisten asumismuotojen avulla. Turvallisuus syntyy myös siitä, että saa tarvittavaa apua ja hoivaa, mikäli sairastuu tai ei enää itse voi huolehtia itsestään. Me todellakin olemme velkaa vanhuksillemme turvallisen loppuelämän. Sen ei tarvitse olla ylenpalttista, vaan inhimillistä – ja turvallista elämää. 

Avainsanat: Vanhusstrategia, Vanhustenhoito