Share |

1918

Share |

Perjantai 11.9.2015


Kävin toissailtana katsomassa elokuvan Kätilö. Se toki kertoi toisesta maailmansodasta, eritoten Lapin sodasta raa'alla tavalla. Ihmisen lohduton pahuus jää päällimmäisenä mieleen, kun elokuva päättyy. 

Mutta elokuva tuntui ahdistavalla tavalla myös ajankohtaiselta. Miten liittolaisesta tulee vihollinen, mitä me ihmiset kyekenemme tekemään toisillemme sodassa, mutta myös rauhassa ja miten vääristyneessä todellisuudessa voi elää länsimaisessa sivistysvaltiossa. Harva historiankirja 80-luvun alussa korosti Suomen olleen natsi-Saksan liittolainen, erinäisistä työleireistä ja muusta sitten puhumattakaan.

Vuotta 1918 ei myöskään koulun historiantunneilla rohjettu juuri käydä syvällisemmin läpi. Tapahtumat ikäänkuin irrotettiin nykyisyydestä, vaikka jakolinjat eivät tänä päivänäkään ole kadonneet. Ne ovat muuttaneet muotoaan - ja akseleitaan. 

Maahanmuuton kasvettua nykyisiin mittoihinsa, suomalaiset ja eurooppalaiset ovat jakaantuneet ennen näkemättömällä tavalla. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa keskenään riitelevät eurooppalaiset ovat joillekin toimijoille kuin taivaan lahja. 

Samaan aikaan Suomi aloittaa rajut säästö- ja uudistustalkoot, jossa säästöiltä säästössä ei ole juuri kukaan. Kun suomalainen älähtää, ettei koulutuksesta pidä leikata, olen kyllä periaatteessa samaa mieltä. Mutta kun seuraan viimeaikaista keskustelua maailman korkeimmin koulutetun kansan kesken, on myös rohjettava kysyä, mikä on ollut koulutuksemme vaikuttavuus. Eikö suomalaisen sivistystaso ole vuosikymmenien saatossa juurikaan noussut valtavista korkeakoulutusponnisteluista huolimatta? Eikö tuhannet Erasmusopiskelijat Suomesta ja Suomeen olekaan lisänneet suvaitsevaisuutta ihmisten kesken? Taloudellinen tilanne lisää kansan kahtiajakaantumista. 

Yle A-studion torstai-illan keskustelu oli kiinnostavaa katsottavaa. Ihailin umpirehellistä ja esiintymiseltään sivistynyttä Keuruulaista kuntapoliitikkoa, joka rehellisesti myönsi vastustaneensa vastaanottokeskuksen perustamista Keuruulle.

Hän tohti kenties ensimmäisenä Suomessa sanoa ääneen, että maahanmuuton vastustamisessa on kysymys peloista. Ei Keuruulla ole maahanmuuttajia, eikä oikein kukaan tiedä, millaisia ihmisiä he sitten ovat. Ohjelmassa haastateltu 30-vuotias maahanmuuttaja oli lähestulkoon ensimmäinen kontakti maahanmuuttajaan.

Sen sijaan Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo sortui liialliseen idealismiin. Parasta auttamista näille ihmisille on nimeomaan työ ja oma toimeentulo, ei kehitysavun kaltainen realiteeteista irrotettava auttamispuhe ja suoranainen jeesustelu, jossa päättäjät eivät voisi arvioida maahanmuuton hyötyjä vääristyneeseen väestörakenteeseen. 

Kyllä. Kiihkotonta, pragmaattista ja rehellistä puhetta Suomi nyt tarvitsee; ei kärjistämistä, yltiöidealismia, mutta ei myöskään omien tunteiden ja ennakkoluulojen verhoamista siistiin sinivalkoiseen pellavaburkhaan. 

Toimittaja Jan Andersson nosti esiin sen suurimman pelon, joka ainakin itselläni on nyt päällimmäisenä mielessä: Suomi jakaantuu kahtia. Mitä siitä seuraa? Minua pelottaa, ettei historia vähintään kerran sadassa vuodessa toistaisi itseään. 

Avainsanat: Maahanmuutto, Pakolaiset, Rasisimi


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini