Ookko nää viälä henkissä?

Tiistai 3.11.2015 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu 3.11. Uuden Suomen Puheenvuorossa

Slaavilaismelankoliseen mieleemme on istutettu vuosikymmeniä, että positiivisuus on pessusta, pessimisti ei pety. Suomessa vaikeneminen on kultaa ja onnea kätketään viinan sekä kansanlaulujen voimalla. Tyhjännaurajista varoitellaan kuin susista 1800-luvun pihapattoolla ja innostuminen on saanut oman mielialahäriökoodinsa. 

Alan tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ensimmäinen asia, joka täällä vaatii suurimman - ja vaikeimman rakennemuutoksen, ovat suomalaiset ajattelumallit. Siinä, missä me näemme hankaluuksia, vaikeuksia ja heikkouksia, on meidän ryhdyttävä systemaattisesti etsimään mahdollisuuksia. 

Otetaan esimerkiksi suomalaisten ikääntyminen. Pää riipuksissa me kuljemme pohtimassa, miten tästä ikärakenteen muutoksesta oikein selvitään. Kun joku alle 70-vuotias kolkuttelee maamme rajoilla halunaan tehdä töitä ja rakentaa turvallinen nuoren ihmisen arki sekä perhe Suomen ikiroutaiseen kulttuuriympäristöön, hänet mieluiten passitetaan takaisin lähtöpisteeseen. Ikärakenne ei korjaannu tämäntyyppsiillä nuorilla. Haluamme erityyppisiä nuoria, eikä ehkä niitäkään, koska niillä voi olla jotain uusia, pelottavia ajatuksia. 

Meillä myös järkytytään nousevista vanhuspalveluiden kustannuksista. Ensin pakotetaan kaikki muuttamaan Helsinkiin ja ottamaan täysin kohtuuton asuntolaina asumishommiin. Sitten ihmetellään, kun mummot yksinään siellä korvessa koittavat selviytyä, eikä omaisia näy missään. Sama mummo sitten lopulta saadaan hoivakodin hellään huomaan, jossa kotouttamisvaiheeseen kuuluu tehdä muistisairautta potevasta neliraajahalvattu. On nimittäin helpompaa kuihduttaa mummo petiin kuin antaa niiden soheltaa kärryjen ja keppiensä kanssa täysin villinä ja vapaana hoivakodin käytävillä. Neliraajahalvautus onnistuu alle kuukaudessa: ei vaan tarjota liikuntaa. 

Liikuntaa, joka ylläpitäisi toimintakykyä ja elämänlaatua, meillä taas ei ole varaa tarjota kuin korkeintaan kerran viikossa ja sen ohjaamiseen tarvitaan vähintään neljän vuoden korkeakoulututkinto. Järkyttävää tässä on enää se, että kuinka moni on mahtanut ilman minkään sortin tutkintoa ja ammattitaitoa tehdä jumppaa kotona Jane Fondan koiranpissaliikkeiden innoittamana. Siitä on syytä käynnistää selvitys ja mahdollisesti naistenlehdet pitäisi kieltää. 

Suomessa halutaan tietysti myös tehdä digiloikka. Vaarana on kuitenkin, että ihmisten kohtaaminen jotenkin loppuisi siinä loikassa kokonaan ja siksi pitää tarkoin miettiä, mitä sitten lopulta oikein digitalisoidaan. Saahan mummo kohdata ihmisen kotipalvelussa, kun ovella käydään huutamassa, että "ookko nää viälä henkissä?". Digitalisaation kärkihankkeeksi päätetään valita paperitulosteiden skannaaminen pdf-dokumenteiksi. 

Jos joku täällä keksii alkaa harjoittaa palveluliiketoimintaa, jolla mummon elämänlaatua voitaisiin kohentaa vielä vaikka siellä kotona asuessa, jo alkaa todellinen huoli ja murhe vaivata. On mahdollista, että luottamuksellista tietoa, kuten henkilön nimi, päätyy vääriin käsiin. On myös mahdollista, että naapurin Pekka saa maksettua moisella kapitalistisella ryöstöpalveluliiketoiminnalla itselleen palkkaa. Eikä tiedä, vaikka naapurin Pekallakin niitä kansainvälisiä pääomasijoittajia ja veroparatiisiyhtiöitä on taustallaan. Hyvin voi olla, kun sillä on se hieno autokin.

Ja kuka on miettinyt vientitasetta. Mummon hyvinvointi ei nimittäin ole mikään oikea Tuote, jonka suunnitteli insinööri. Oikea tuote on suunniteltu mieluiten ilman asiakasta. Sille on tehty kattavat kannattavuuslaskelmat, jossa myynti ja markkinointi eivät kuulu todellisen Tuotteen kulurakenteisiin. Hyvä tuote myy kyllä itse itsensä. Oikea Tuote ei ole mitään toistemme paitojen tai selkien pesemistä, sellaista palveluhömpötystä, vaan kovan luokan vientibisnestä. Jos oikea Tuote voidaan suinkin tehdä konepajassa ihan oikeassa tuotantohallissa, se on hyvä ja sille löytyy varmasti Tekes- Tykys ja Elys -rahoitusta. 

Jos kaikesta tästä ponnistelustamme ja ikääntymisen ennaltaehkäisystä huolimatta mummo vanhenee ja niitä mummoja alkaa olla enemmistö suomalaisista, voitaisiinhan täällä ryhtyä etsimään parhaita käytäntöjä mummojen elämänlaadun, toimintakyvyn ja julkisen sektorin kustannustehokkuuden ylläpitämiseksi. Sellaisille tuote- ja palveluinnovaatioille voisi olla vaikka millaista vientipotentiaalia ja kaikki haluaisivat matkustaa Suomeen katsomaan uudenlaisia seniorikyliä ja ketteriä toimintatapojamme. Mutta meillä on täällä Suomessa nyt tämä koulutusvientiprojekti. Eikä meillä ole muita projekteja.

Avainsanat: Ikääntyminen, Uusi tapa, Yrittäminen, Johtaminen

Kell' valta on, se vastuun kantakoon

Sunnuntai 27.9.2015

Aamun Helsingin Sanomissa on kaksi mielenkiintoista juttua, joista juuri nyt meidän pitäisi Suomessakeskustella vähän enemmänkin. Pääkirjoituksessa todetaan, että "Nokian johtajat tuhosivat Nokian" ja Jokelan koulusurmista selvinneen Alviina Alametsän haastattelu. 

Näennäisesti näitä kahta juttua ei kenties yhdistä mikään. Jokelajutussa kirjoitetaan näin " Alametsä huomasi, että Pekka-elokuvassa [hollantilaisen Alexander Oyen dokumentti Pekka – Inside the Mind of a School Shooter] kaikki toteavat, etteivät olisi voineet estää Auvisen tekoa. "Syytä yritetään vierittää aina muualle. Psykologisesti se on normaalia. Totuus on kuitenkin se, että jokainen voi tehdä jotakin. Minä olisin voinut mennä vaikka juttelemaan hänelle."[Alametsä sanoo. ]"

Suomi on maailman koulutetuin kansa. Suomessa edellytetään yleensä korkeaa koulutusta. Esimerkiksi lapsiamme tai vanhuksiamme eivät hoida kouluttamattomat ihmiset. Edes korkea koulutus tai vankka ammattitaito eivät kuitenkaan Nokian tai Jokelan tapauksissa taannut, että pieleen meneviä tapahtumaketjuja olisi kyetty estämään. Myöskään yhteisöt eivät toimineet turvaverkkona, joka olisi suojannut Auvista tai Nokiaa putoamasta syvyyksiin.

Toisaalta Suomessa pähkitään nyt kilpailukykyloikkaa, jossa yritysten kustannustasoa halutaan alentaa 5%. Tavoite on Suomelle elintärkeä. Me emme kuitenkaan uskalla puhua siitä, mikä muu kuin palkkataso, täällä on kallista.

Mitä suurempi organisaatio, sitä useammin ihmiset toteavat, että vajaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen alkavat päättömät tuolileikit puuduttaa. Valitettavan usein juuri pörssiyhtiöissä tai yrityksissä, joiden omistus on kasvotonta, johtopaikat vaihtuvat usein, jokainen johtaja haluaa jättää oman jälkensä toimintaan eikä lopulta uudistuksilla ole enää päätä eikä häntää. Niinpä pahimmillaan hommat vaihtuvat nelisen kertaa vuodessa, pomon nimiä ei enää edes muista ja organisaatiossa etenee vain olemalla aina myötämielinen (ent. ruskeakielinen) johdolle. Vahvalla mielyttämisenhalulla voi sujuvasti paikata tehtävään tarvittavaa osaamista. 

Mikäli johto ympäröi itsensä samanmielisten kanssa, kuten nykyään monet toimivat myös sosiaalisessa mediassa, syntyy kupla, jossa kuvitellaan, että oma todellisuus on ainoa todellisuus. Tällaisessa johtamistavassa, missä oma ego on yrityksen menestystä tärkeämpää, myötäilyllä etenee organisaatiossa ja johdossa istuu joukko samanmielisiä, voidaan puhua Bubble Managementista

Helsingin Sanomien viiltävä analyysi Nokiasta kuvaa osittain kuplajohtamista, tosin yli viisi vuotta liian myöhään. Jonkun olisi pitänyt uskaltaa kysyä kriittisiä kysymyksiä jo paljon aiemmin, mutta sehän ei suomalaiseen keskustelu- tai johtamisperinteeseen kuulu. 

Miten tämä sitten liittyy kilpailukykyyn ja Jokelan koulusurmiin. Alametsä tiivistää haastattelussa varsin keskeisen ilmiön, syytä yritetään aina vierittää jonnekin muualle. Vaikka kouluissa lapsia ympäröi maailman mittapuussa ennennäkemättömän monialainen, kallis ja pitkälle koulutettu ammattilaisten joukko, kukaan ei lopulta vastaa, kun asiat menevät pieleen. Organisaatioissa istuu maailmamittakaavassa pisimmälle koulutettu, erinomaisesti palkattu, monialainen keski- ja ylin johto. Jakajia kyllä riittää, kun menestystä pukkaa, mutta montako elämänkertaa on tohdittu aloittaa sanoilla: Minä tein suuria virhearviointeja. Mittavan valtani ja taloudellisten etujeni vastapainoksi otan täyden vastuun niin virheistäni kuin onnistumisistani. 

Samaan aikaan kun sekä yksityisissä että julkisissa organisaatioissa osaaminen siiloutuu, organisaatiotasot lisääntyvät ja palkkapussit tukevoituvat, näyttää vastuu vähenevän. Kun lähes päivittäin yhteiskunnassamme syrjäytyy nuori tai nuoria, on turha sanoa, ettei sille oikein kukaan mahtanut mitään. Tottakai asioille voimme tehdä paljonkin. Koulutushuumassa on syytä pysähtyä miettimään, että ovatko siihen käytetyt panostukset suhteessa syntyvään osaamiseen ja arkielämän tuloksiin. Kilpailukykyloikka ei yksin riitä, tarvitaan vastuunottoa, ihan jokaiselta - ja ennen muuta niiltä, joilla suurin valta on. 

Avainsanat: Johtaminen, Valta ja vastuu

Tunneista tuloksia

Maanantai 6.4.2015 - Sanna Vauranoja

Mitä enemmän perehdyn eri rooleissa suomalaiseen työnteon kulttuuriin, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että täällä ollaan aivan liikaa tekevinämme asioita, vähemmän saadaan varsinaisesti aikaiseksi.

Viime aikoina ollaan keskusteltu työajan pidennyksistä kilpailukyvyn parantamiseksi. Tavoite kilpailukyvyn kasvattamisesta on sinänsä oikea ja välttämätön, mutta keino tavoitteen saavuttamiseen vaikuttaa väärältä. Itse asiassa työajan mittaaminen on vapauttanut meidät tulosten aikaansaamisesta, riittää, kun viettää työpaikalla sovitun tuntimäärän.

Työtuntien mittaaminen toimi Fordin aikoina 1900-luvun alussa erinomaisesti. Se toimii perinteisessä tehdastyössä edelleen kohtalaisen hyvin. Mutta se istuu huonosti yhä kasvavaan tietotyöhön, jossa tehdyt tunnit eivät itse asiassa kerro työn tuloksista yhtään mitään. Tämä asettaa esimiestyön ja johtamisen aiempaa vaativampaan raamiin, jossa esimiehen on ymmärrettävä hyvin tarkasti, mitä työllä tavoitellaan ja milloin siinä ollaan onnistuttu. 

Meitä Suomessa vaivaa syndrooma, jossa liian moni on tekevinään asioita. Tämän ilmiön ruotiminen voidaan aloittaa eduskunnasta. Millaiset tulostavoitteet kansanedustajille asetetaan, kun vaalikauden työ alkaa? Miksi kansanedustajille, jotka nauttivat palkkaa yhteisistä varoistamme, ei ole selvää tulosarviointia? Riittääkö, että eduskunnassa viettää neljä vuotta vai pitäisikö siellä syntyä myös tulosta?

Yrittäjien kanssa keskustellessani nousee esiin sama ilmiö koulutuksen osalta. Meillä koulutetaan korkeasti, mutta valmistuneiden kyky ratkaista asiakkaiden ongelmia ihan oikeasti on osin kehno. Koulutusinvestoinnin tärkein tehtävä on tuottaa osaamista, joita yritykset ja organisaatiot tarvitsevat, joista edelleen niiden asiakkaat ovat valmiita maksamaan.

Liian monen työpäivän pääsisältönä on kulkea palaverista toiseen. Kun palaveriaika loppuu neljän maissa, vajaat kahdeksan tuntia onkin jo täynnä. On aika siirtyä vapaalle. Pahinta jälkeä tämä palaveri- ja koulutushöttö saa aikaan esimerkiksi terveydenhuollossa ja vanhusten hoidossa. Suurestakaan lailla säädetystä hoitajamitoituksesta ei paljon iloa ole, jos nuo 0,5 hoitajaa per asukas ovat suurimman osan päivästä palaverissa tai tietokoneella hoitamassa hallinnollisia asioita. Mitoitukseen pitäisikin kirjata yksi asia, että hoitohenkilökunnan työajasta vähintään 90% menee asiakkaiden tai potilaiden kohtaamiseen.  

Työajan pidentäminen ei kilpailukyvyn puutteita taida ratkaista. Kiinnitetään pikemminkin huomiota kolmeen asiaan: koulutusjärjestelmän kykyyn tuottaa todellista osaamista, esimiesten kykyyn ottaa vallan ohella vastuuta organisaation aikaansaannoksista ja työajan mittaamisessa tuntien sijaan tuloksilla. Kyllä siinä väkisin kilpailukykykin paranee. 

Avainsanat: Työ, Johtaminen, Kilpailukyky

« Uudemmat kirjoitukset