Pisasta pohjoiseen

Tiistai 12.8.2014 - Sanna

*Kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa ja Turun Sanomien Lukijan kolumnina 17.8.2014

Viimeistään tänään avasivat koulut ovensa oppilaille ympäri Suomen. Koulun alkaessa puhutaan säännöllisesti toki liikenneturvallisuudesta ja vähän ryhmäkoosta, mutta keskustelu koulujärjestelmän tulevaisuudesta on luvattoman vähäistä.

Kuluneen vuoden aikana Pisatulosten heikkeneminen ja oppivelvollisuusiän pidennys vuodella ovat saaneet pientä pöhinää aikaan, mutta OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen osui oikeaan toivoessaan kesällä Turun Sanomien haastattelussa seuraavista vaaleista koulutusvaaleja soten, naton ja kuntarakenteiden rinnalle.

Reilun 30 000 asukkaan Kaarina otti rohkean askeleen tulevaisuuteen hankkimalla kaikille yläkoululaisilleen tabletit tälle syksylle. Teknologia ei sinänsä vielä muuta oppimista, vaan se edellyttää opetus- ja oppimismenetelmien päivittämistä alkaen opetusmateriaaleista. Jostain on kuitenkin aloitettava ja yksi kiinnostavimmista tulevaisuuden kysymyksistä on juuri teknologian ja tiedon saatavuuden aiheuttamat muutokset niin arkielämässä kuin sitä kautta kouluissakin.

Opetuksen sisältöön vaaditaan ja tehdään monenlaisia uudistuksia. Sopivaa ikää vieraiden kielten opetukselle pohditaan ja toisen kotimaisen roolista käännetään peistä. Arki- ja työelämä kulkee kuitenkin vääjäämättä suuntaan, jossa selkeä jako oppiaineisiin ei enää toimi. Tietoja ei tarvitse muistaa ulkoa, mutta niitä on kyettävä yhdistelemään entistä monimutkaisemmiksi kokonaisuuksiksi ja tiedon merkittävyyttä ja luotettavuutta on opittava arvioimaan jo alakoulussa. Mielenkiintoisia sovelluksia oppiaineista peruskoulussa on kaikille tarjottava ohjelmoinnin opetus.

Monet yritysmaailman edustajat peräänkuuluttavat erityisesti esiintymis- ja sosiaalisia taitoja sekä niiden kehittämistä päämäärätietoisemmin kouluissa; suomalaisten on opiitava esiintymään, myymään ja vaikuttamaan. Teknologian taakse ei siis voi tulevaisuudessakaan piiloutua, vaan edelleen on opittava toimimaan porukassa ja kohtaamaan ihmisiä - myös erilaisia ja erikulttuureista tulevia.

Keskusteltuani opetusalan ammattilaisten kanssa, oppivelvollisuusiän nosto ei saa varauksetonta kannatusta osakseen. Nykyisellä summalla opetusta pitäisi venyttää pidemmäksi, jolloin määrä kasvaa laadun kustannuksella. Ryhmäkoot kasvanevat ja räätälöity oppilaan kohtaaminen jää todennäköisesti vähemmälle. Ammummeko haulikolla, kun täsmäaseetkin olisi saatavilla ongelman ratkaisemiseksi? Syrjäytymisvaarassa olevat nuoret osataan poimia jo kahdeksannen luokan kuluessa, jos siihen vaan on aikaa ja varaa. Täsmällisten tukitoimien avulla nuori saadaan saatettua toisen asteen opintojen pariin menestyksekkäästi, mikäli apu tulee ajoissa ja oikeanlaisena.

Ryhmäkoot ovat tärkeä kysymys, jonka avulla määritellään myös, onko koulu vain oppimista varten, vai onko siellä tarkoitus opetella ja tarjota myös muuta, kuten oppilaiden yksilöllisempää kohtaamista. 22 lapsen ja kolmen aikuisen esikouluryhmästä siirtyminenlähes 30 oppilaan ja yhden aikuisen koululuokkaan on ymmärrettävästi erittäin raju muutos, jossa ensimmäiset voivat jo pudota kyydistä. Monesti kuntapäättäjille tarjotaan päätöksenteon pohjaksi vain keskimääräisiä luokkakokoja ja päättäjät miettivät onko 19 vai 21 sopiva koko luokalle, vaihteluvälin ollessa 11:stä jopa 30:een oppilasta luokalla.

Kodin ja koulun välinen työnjako on ollut kuluneina vuosikymmeninä murroksessa. Vielä 80-luvulla itse koululaisena koulupäiväni päättyivät viimeistään kello 13 ja sen jälkeen ei ollut tarjolla iltapäiväkerhoja. Tuolloin toki useampi perheenäiti oli vielä kotona ja jos ei kotona ollut ketään aikuista, naapurissa oli. Harva kuitenkaan huomaa, että alakoulun ensimmäisinä vuosina koululainen viettää suuremman osan päivästään aamu- ja iltapäiväkerhossa kuin itse koulussa. Tällöin luokkakoon merkitys on sikäli mielenkiintoinen, että iltapäiväkerhossa lapsia saattaa olla reilusti yli 30 varsinaisen luokan ollessa alle 25 oppilasta. Keski-Euroopassa koulupäivä kestää vähintään kuusi tuntia alusta alkaen ja alle 12-vuotiaan jättäminen yksin kotiin on rangaistava teko. Olisiko Suomessakin kokonaistaloudellisesti parempi, jos koulupäivän pituutta muutettaisiin? 

Varsinkin nyt helteiden jatkuessa myös lukuvuoden ajankohta herättää intohimoja. Kylmän kesäkuun moni olisi suonut istuttavan koulussa ja elokuussa taas loma voisi jatkua pidempään vesien ja säiden ollessa lämpimämpiä. Myös ulkomailta tulevat turistit ovat turhautuneita, kun Suomessa monet kesäaktiviteetit suljetaan koulujen alkaessa, eurooppalaisen lomasesongin ollessa kuumimmillaan. Olisiko sittenkin hyvä aloittaa kesälomat juhannuksesta ja palata kouluun syyskuun alussa tai elokuun loppupuolella? Hiihtoloman sijaan tai sen lisäksi pitkää kevätlukukautta voitaisiin pätkiä esimerkiksi kahden viikon pääsiäislomalla.

Koulupäivien pituus ja lukukauden sijoittuminen kalenterivuoteen eivät ole vain koulun asioita, vaan niillä on suuri merkitys koko kansantaloudelle. Yritykset toimivat kesäkuusta elokuun loppuun puolitehoisena, ensin meidän lomiemme mukaan ja sitten eurooppalaisten asiakkaiden lomakauden vuoksi.

Jos koulupäivä kestäisi suunnilleen saman kuin työ- tai päiväkotipäiväkin ja siihen sisältyisi enemmän lasten harrastusmahdollisuuksia, se helpottaisi monen vanhemman työntekoa ja aikataulujen sovittamista huomattavasti. Iltaisin jäisi enemmän aikaa viettää perheen kanssa. Myös paljon puhuttu työurien pidennys ja työnteon lisääminen yhteiskunnassa helpottuisivat näiden pienien, mutta merkityksellisten muutosten myötä.

Kannatan lämpimästi Olli Luukkaisen avausta koulutusvaaleista. Nyt, koulujen juuri alettua keskustelu voidaan jo aloittaa, vaikka vaaleihin on vielä aikaa.