Share |

Pienin yhteinen nimittäjä

Torstai 4.2.2016 - Sanna Vauranoja

Keskustelu, joka syntyi tasavallan presidentti Niinistön eilisestä valtiopäivien avajaispuheesta, on osoittanut jälleen, miten metsästä me olemme. Konsensusyhteiskunta, jossa on yksi sallittu totuus, eikä mitään valmiuksia keskusteluun.

Eräs yritysjohtaja vertaili minulle taannoin suomalaisen ja ruotsalaisen yrityskulttuurin eroja. Hän korosti ruotsin kielen verbiä genomtänkä. Tälle ei ole edes kunnollista vastinetta suomen kielessä. Ruotsalaiset käyvät asian perusteellisesti läpi kuuntelemalla tasapuolisesti kaikki näkökulmat, tekevät päätöksen ja etenevät päätettyyn suuntaan.

Suomalaiset naureskelevat ruotsalaisia diskuteeraajiksi ja tekevät häthätää päätöksen punnitsematta lainkaan eri vaihtoehtoja. Nopeus on täällä aina ollut valttia. Valitettavasti se johtaa myös nopeisiin takinkäännöksiin, eikä jo tehdyt päätökset juuri lainkaan johda päätettyihin toimenpiteisiin.

Presidentin puhe ei selvästikään ollut nyt sallitun valtavirtakeskustelun mukainen. Oikeasti moni suomalainen huokaisi helpotuksesta, että vihdoin arvovaltaisin suomalainen sanoi ääneen sen, mitä niin moni on ajatellut. Suomessa sallitun valtavirtakeskustelun rajat voivat kuitenkin määrittää marginaalihuutajat, koska meillä tavoitellaan aina konsensusta. Ja konsensuksessa ratkaisee pienin yhteinen nimittäjä.

Tästä ilmiöstä käy hyvänä esimerkkinä paluu yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. On käytännössä mahdoton hahmottaa, mistä täällä vielä oikein neuvotellaan. Yhä pienenevän joukon etujen säilyttämisestä. Etujen, joista eivät nauti enää edes puolet suomalaisista. Eduista, joista nauttii tulevaisuudessa yhä pienenevä joukko.

Kaikesta päätellen pääministerikin alkaa jo piiputtaa tässä pienimmän yhteisen nimittäjän vatuloinnissa. Vaikka vaaleissa kansa on antanut mandaattinsa tehdä tarvittavat päätökset, oikeastaan niitä ei kuitenkaan saa sillä porukalla tehdä. Ennen päätöstä ei keskustella, alustavien päätösten jälkeen nostavat kriitikot päätään ja lopulta jäädään välitilaan, jossa tyytymättömiä ovat kaikki.

Siinä, missä Viinasen, Lipposen ja Niinistön kantti kesti tehdä päätöksiä, on tilanteen haastavuus kasvanut potenssiin kymmenen. Sosiaalinen media ja online-elämämme on muuttanut myös päätöksentekoa. Väemmistö voi vesittää enemmistön päätökset, koska kaikilla pitää olla hyvä mieli.

Se vaan, että koko laiva voi upota matkustajineen, koska marginaalihuutajilla oli erilainen näkemys ensin ohjauksesta ja lopulta pelastuslauttojen käytöstä ja täytöstä. Vielä pitäisi löytää konsensus, mikä biisi soitetaan kannella viimeiseksi. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Konsensus, Johtaminen, Päätöksenteko, Maahanmuutto

1918

Perjantai 11.9.2015

Kävin toissailtana katsomassa elokuvan Kätilö. Se toki kertoi toisesta maailmansodasta, eritoten Lapin sodasta raa'alla tavalla. Ihmisen lohduton pahuus jää päällimmäisenä mieleen, kun elokuva päättyy. 

Mutta elokuva tuntui ahdistavalla tavalla myös ajankohtaiselta. Miten liittolaisesta tulee vihollinen, mitä me ihmiset kyekenemme tekemään toisillemme sodassa, mutta myös rauhassa ja miten vääristyneessä todellisuudessa voi elää länsimaisessa sivistysvaltiossa. Harva historiankirja 80-luvun alussa korosti Suomen olleen natsi-Saksan liittolainen, erinäisistä työleireistä ja muusta sitten puhumattakaan.

Vuotta 1918 ei myöskään koulun historiantunneilla rohjettu juuri käydä syvällisemmin läpi. Tapahtumat ikäänkuin irrotettiin nykyisyydestä, vaikka jakolinjat eivät tänä päivänäkään ole kadonneet. Ne ovat muuttaneet muotoaan - ja akseleitaan. 

Maahanmuuton kasvettua nykyisiin mittoihinsa, suomalaiset ja eurooppalaiset ovat jakaantuneet ennen näkemättömällä tavalla. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa keskenään riitelevät eurooppalaiset ovat joillekin toimijoille kuin taivaan lahja. 

Samaan aikaan Suomi aloittaa rajut säästö- ja uudistustalkoot, jossa säästöiltä säästössä ei ole juuri kukaan. Kun suomalainen älähtää, ettei koulutuksesta pidä leikata, olen kyllä periaatteessa samaa mieltä. Mutta kun seuraan viimeaikaista keskustelua maailman korkeimmin koulutetun kansan kesken, on myös rohjettava kysyä, mikä on ollut koulutuksemme vaikuttavuus. Eikö suomalaisen sivistystaso ole vuosikymmenien saatossa juurikaan noussut valtavista korkeakoulutusponnisteluista huolimatta? Eikö tuhannet Erasmusopiskelijat Suomesta ja Suomeen olekaan lisänneet suvaitsevaisuutta ihmisten kesken? Taloudellinen tilanne lisää kansan kahtiajakaantumista. 

Yle A-studion torstai-illan keskustelu oli kiinnostavaa katsottavaa. Ihailin umpirehellistä ja esiintymiseltään sivistynyttä Keuruulaista kuntapoliitikkoa, joka rehellisesti myönsi vastustaneensa vastaanottokeskuksen perustamista Keuruulle.

Hän tohti kenties ensimmäisenä Suomessa sanoa ääneen, että maahanmuuton vastustamisessa on kysymys peloista. Ei Keuruulla ole maahanmuuttajia, eikä oikein kukaan tiedä, millaisia ihmisiä he sitten ovat. Ohjelmassa haastateltu 30-vuotias maahanmuuttaja oli lähestulkoon ensimmäinen kontakti maahanmuuttajaan.

Sen sijaan Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo sortui liialliseen idealismiin. Parasta auttamista näille ihmisille on nimeomaan työ ja oma toimeentulo, ei kehitysavun kaltainen realiteeteista irrotettava auttamispuhe ja suoranainen jeesustelu, jossa päättäjät eivät voisi arvioida maahanmuuton hyötyjä vääristyneeseen väestörakenteeseen. 

Kyllä. Kiihkotonta, pragmaattista ja rehellistä puhetta Suomi nyt tarvitsee; ei kärjistämistä, yltiöidealismia, mutta ei myöskään omien tunteiden ja ennakkoluulojen verhoamista siistiin sinivalkoiseen pellavaburkhaan. 

Toimittaja Jan Andersson nosti esiin sen suurimman pelon, joka ainakin itselläni on nyt päällimmäisenä mielessä: Suomi jakaantuu kahtia. Mitä siitä seuraa? Minua pelottaa, ettei historia vähintään kerran sadassa vuodessa toistaisi itseään. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Maahanmuutto, Pakolaiset, Rasisimi

Elämmekö 30-luvulla?

Perjantai 28.8.2015 - Sanna Vauranoja

Maahanmuuttokeskustelu saa viikko viikolta lisää tuulta purjeisiinsa. Jo vaalikentillä kaksi Suomelle keskeisintä asiaa esitettyjen kysymysten valossa olivat eläkeindeksit ja maahanmuutto.

Sinänsä kaikista aiheista on voitava keskustella. On myös hyväksyttävä erilaiset mielipiteet. On kyettävä olemaan avoin ja suvaitsevainen vastakkaista mielipidettä edustavaa kohtaan, jotta voi itse puhua suvaitsevaisuudesta. Mutta missä kulkee raja mielipiteenvapauden ja rasismin välillä? Milloin Saksassa ja sen naapurimaissa tuo raja ylitettiin 30-luvulla?

On tervettä myöntää, että Euroopassa on ongelmia. Euroopan ulkopuolella on vielä suurempia ongelmia. Tänne saapuvat ihmisvirrat ovat hallitsemattomia, eikä täälläkään kyetä auttamaan kaikkia. Ongelmalle on kyettävä löytämään ratkaisuja, joista muun muassa Arto Tanner blogissaan kirjoittaa ja joiden yksi osapuoli on eurooppalainen Suomi. Ketään ei pidä jättää kuolemaan Välimerelle, ei myöskään laittomiin kuljetuksiin Euroopan sisällä. Mutta kuvitelma siitä, että Suomen ongelmat johtuisivat maahanmuutosta tai että meidän ei tarvitsisi auttaa, koska meillä on omiakin ongelmia, ovat irrallaan sekä todellisuudesta että humaaniuden ja inhimillisyyden käsitteistä.

Surullisinta on, kun termejä ja käsitteitä sekoitetaan armottomasti keskenään ja johdetaan ihmisiä harhaan. Viime viikolla tunteita kuumensi 15 000 mahdollisen turvapaikkahakijan tulo Suomeen. Pakolaiset ja turvapaikanhakijathan ovat eri asioita myös suomalaisen lainsäädännön ja sosiaaliturvan edessä. Aiemmin Ruotsi on ottanut vastaan noin 80 000 turvapaikanhakijaa vuosittain, kun Suomeen on tullut 3 500.  

Kumpi näistä maista on suuren yleisön mielestä menestyneempi ja vauraampi: Suomi vai Ruotsi? Kun itse kävin peruskoulua 80-luvulla, ruotsalaisia oli seitsemän miljoonaa. Nyt heitä on lähes 10 miljoonaa. Keskenäänkö ruotsalaiset ovat näin voimakkaasti lisääntyneet ja ihan vaan omalla porukalla maailmalla menestyneet?

Tarvitseeko tässä vielä listata, että 1800-luvulta alkaen Suomesta on lähdetty maahanmuuttajiksi Pohjois-Ameriikkaan, Australiaan ja 1900-luvulla muun muassa Ruotsiin. Kuinka moni kiihkeimmistä kivenheittäjistä on itse kohdannut yhdenkin maahanmuuttajan, saati itse elänyt ulkomailla maahanmuuttajana viikon Turkin matkaa pidempään? Entä kuinka moni suomalainen tuntee suurempaa yhteenkuuluvuutta inhimillisenä ihmisenä maahanmuuttajan kuin kiihkeän maahanmuuton vastustajan kanssa?

Kun osallistuu maahanmuuttovastaiseen keskusteluun kahvipöydässä, sosiaalisessa mediassa tai mielenosoituksessa, kannattaa toki pysähtyä miettimään, mikä ihmisen erottaa 30-luvun Euroopasta.

Poikkeuksellisesti estän kaiken kommentoinnin, koska olen väsynyt aiheella rähjäämiseen. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Maahanmuutto, Pakolaiset, Rasisimi