Share |

Uusia ratkaisumalleja yliopistoihin

Sunnuntai 22.11.2015 - Sanna Vauranoja

* Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 22.11.

Maisteritutkintojen leikkaaminen 20 prosentilla (artikkeli Turun Sanomissa 15.11.) on arkielämän näkökulmasta oikea. Väestöpohjaan nähden liian laajamittainen maisterikoulutus on ongelma sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta.

Opiskelemaan pääsee korkeakouluun, vaikka oppimiskyky ei koko opiskelujakson aikana yllä tarvittavalle tasolle. Rahoitus perustuu osittain suoritettuihin tutkintoihin ja rimaa joudutaan laskemaan korkeakouluissakin tämän mukaisesti.

Konkreettisia esimerkkejä tästä ovat oppilaat, jotka pyytävät 1 000-sivuisen englanninkielisen tenttikirjan tilalle ohutta suomenkielistä kirjaa, koska eivät selviä muuten. Tenteissä pelkästään suomen kielen kirjoittamistaidot kielioppeineen ovat osalla niin huonot, että vastauksia ei kunnolla kyetä arvioimaan.

Liiallinen maisterikoulutus johtaa vääristyneisiin odotuksiin työelämässä. Vaikka tiedot ja taidot eivät riittäisi, opiskeluvaiheessa on luotu suuria odotuksia tehtävänkuvista ja palkkakehityksestä.

Mikään ei ole niin kallista kuin tutkinto, joka ei johda työllistymiseen ja tarvitaan toinen kandi- sekä maisteritutkinto.

Samojen oppiaineiden maisteritutkintoja tarjotaan jokaisessa yliopistossa ja vieläpä niiden satelliittiyksiköissäkin. Päälle päätteeksi maisteritutkintoja tarjoavat ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon muodossa myös ammattikorkeakoulut.

Jos Suomen yliopistomaailmalta nyt jotain sopii toivoa, tarvitaan edunvalvonnan sijaan uudenlaisia ratkaisumalleja: mitä, miten ja miksi.

Kanditutkinnot voitaisiin ohjata ammattikorkeaan ja mahdollista maisteritutkintoa ennen olisi vähintään vuoden harjoittelu- tai työskentelyjakso, jotta opiskelija varmistuu todellisesta motivaatiosta alalle. Maisteritutkintoja tarjoaisivat vain yliopistot.

Kanditutkinnot voitaisiin rakentaa riittävän yleistieteellisiksi, esimerkiksi humanistinen, yhteiskunnallinen ja matemaattisluonnontieteellinen, jolloin oikean maisterialan valintamahdollisuudet laajenisivat. Harva tutkinto lopulta opettaa konkreettisia taitoja työhön, tavoitteena ovat pikemminkin metataidot, joilla hankkia kussakin tehtävässä tarvittavaa osaamista.

Ammatti- ja tiedeyliopistot voitaisiin laittaa saman hallinnon alle, kuten nyt Tampere 3:ssa suunnitellaan. Näin saataisiin Turun yliopiston rehtori Väänäsen hahmottelemia hallinnollisia säästöjä.

Jos toivotaan, että suomalaiset organisaatiot tähyäisivät heti alusta kansainvälisyyteen, eikö tutkintoihin pitäisi sisältyä automaattisesti vähintään puolen vuoden vaihto jossain ulkomaisessa yliopistossa? Kokemuksesta ei olisi millään alalla haittaa.

Maisteritutkintoja ei voi eikä pidä kuitenkaan rakentaa pelkästään yrityselämän tarpeisiin. On aloja, joissa tieto ja tiede itsessään ovat yhteiskunnalle arvokkaita, vailla suoraa konkreettista sovellusmahdollisuutta yrityselämässä.

Yleistieteelliset kanditutkinnot voitaisiin suunnata työelämän tarpeisiin, jolloin jokaisella kandiputkesta valmistuvalla olisi jo takataskussaan jotain, millä tehdä ansiotyötä maisteriopintojen aikana tai niiden jälkeen, jos oma teoreettisempi maisteriala ei vedä.

Kanditutkintoja voitaisiin tarjota nykyinen ammatti- ja tiedekorkeakouluissa tarjottava määrä, maisteritutkintoja sen sijaan voidaan vähentää 20 prosentilla ilman, että Suomen kilpailukyky huonontuisi – päinvastoin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Yliopistouudistus, Tiede, Osaaminen, Työelämä

Lisää tiedettä tiedeyliopistoihin

Maanantai 8.9.2014 - Sanna

* Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa lyhyempänä versiona 7.9. ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 8.9.2014

Budjettia laadittaessa on keskusteltu tutkimus- ja innovaatiorahoituksen leikkauksista. Samaan aikaan yliopistot painivat rahoituspohjansa kanssa ja odotukset tieteellisen tason ja arvostuksen noususta ovat korkealla. Riitta Konkola ja Tuire Ranta-Meyer taas toivovat ammattikorkeakoulujen roolin vahvistamista (HS 1.9.).

Osallistuin tutkijana Tekesrahoitteiseen tutkimushankkeeseen, jonka keskiössä oli yritysten kanssa tehtävä casetutkimus. Projektille oli rahoitus kolmeksi vuodeksi ja se toteutettiin neljän eri tiedeyliopiston yhteistyönä.

Ilman vankkaa tieteellistä tutkimusasetelmaa, casetutkimukset voivat päätyä pikemmin yrityskonsultoinniksi kuin tieteelliseksi tutkimukseksi. Yritystuelle ja toisaalta soveltavaan tutkimukseen on olemassa omat rahoitusvälineensä, jolloin tiedeyliopistoissa tehtävissä tutkimushankkeissa tieteellisyys ei saisi jäädä lapsipuolen asemaan.

Mikäli Suomi haluaa nousta tieteellisessä osaamisessaan kohti maailman huippua, ei liene järkevää leikata tutkimuksen määrärahoja. Sen sijaan on mietittävä, miten rahat käytetään. Tuntuisikin mielekkäämmältä, että tarjolla olisi kaksivaiheista rahoitusta. Projektien valmisteluun olisi saatavilla väljemmillä kriteereillä rahoitusta puolesta vuodesta vuoteen, jolloin tutkimusasetelma hiotaan mahdollisimman valmiiksi ja etsitään sopivat yrityskumppanit.

Valmisteluvaiheesta vain parhaat ja lupaavimmat etenisivät varsinaiselle tutkimusjaksolle, jonka loppupäästä puolet ei kuluisi  seuraavan projektin rahoitushakemusten valmisteluun, vaan yksi projekti olisi mahdollista tehdä huolella loppuun. Tieteellistä tutkimushanketta voitaisiin edelleen jatkaa soveltavan tutkimusrahoituksen piirissä, johon osallistuisivat pikemmin ammattikorkeakoulut kuin tiedeyliopistot.

Rahoitusmallin ohella projektiosaamiseen on tutkimushankkeissa kiinnitettävä aiempaa enemmän huomiota. Myös tieteellinen tutkimus on projekti, jolla on alku ja loppu. Ei ole syytä luopua projektijohtamisen hyväksi havaituista periaatteista tieteelliseen sumuverhoon piiloutuen.

On hienoa, että meillä on varaa monipuolisiin tutkimustoiminnan rahoitustyökaluihin. Suomi pienenä maana ja kansana pärjää kuitenkin vain laadulla, ei määrällä, joten on syytä huolellisesti miettiä, mitkä koulutus- ja tutkimusrakenteistamme ovat päällekkäisiä ja miten niitä voitaisiin edelleen kehittää sekä tieteelliset että työelämän tarpeet täyttäen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tiede, Tutkimus, Koulutus, Budjetti