Arvot punnitaan teoissa

Torstai 10.4.2025

Vaalien alla on mukava puhua arvoista ja kiinnittää erilaisia sloganeita vaalimainoksiin. Arvojen todenperäisyys punnitaan vaalien välissä: millaista luottamustyötä teet, kun vaalien parrasvalot sammuvat. Itselleni tärkeimpiä arvoja politiikassa ovat oikeudenmukaisuus, sivistys, luottamus ja rohkeus.  

Oikeudenmukaisuus punnitaan suhteessa asukkaisiin: huolehditko päättäjänä koko kunnan tai alueen asukkaista vai lähinnä omista eduista. Oikeudenmukaisuutta on rakentava yhteistyö muiden puolueiden kanssa. Oikeudenmukaisuutta on oman ryhmän kesken etukäteen sovitut ja noudatettavat pelisäännöt. Kabinettipolitiikka ei edusta minulle oikeudenmukaisuutta. Tasa-arvo ihmisten kesken on oikeudenmukaisuutta puhtaimmillaan. 

Sivistys, asiapohjaisuus ja tiedolla johtaminen ovat minusta kaiken päätöksenteon perusta. Asioita ei voi päättää pelkän sosiaalisen median mekkaloinnin pohjalta vaan päättäjän velvollisuus on perehtyä olemassa olevaan tietoon. Jos tietoa ei vielä ole tai sitä ei ole tarpeeksi, sitä pyydetään hankkimaan. Loputon selvittely ei kuitenkaan ole sivistystä tai tiedolla johtamista vaan kyse on pikemmin vaikeiden päätösten vetkuttelusta tai sopivan tiedon etsimisestä oikean sijaan. 

Luottamus kuvaa päättäjän suhdetta eri suuntiin: äänestäjiin, kaikkiin kuntalaisiin, muihin päättäjiin, virkajohtoon sekä sidosryhmiin. Luottamustyö edellyttää luottamusta päättäjään ja päättäjältä.

Luottamus on avoimuutta ja annetun tiedon luotettavuutta. Jos käy ilmi, että päättäjille esitetään osatotuus ”tietona”, jotta päätös olisi halutunlainen, luottamusta on rikottu. Luottamusta edustavat luottamuksellisten keskusteluiden pysyminen luottamuksellisina ja sovituista asioista kiinni pitäminen.

Luottamuksellisuus ei ole pelkkä muodollisuus. Se luo päätöksentekoon rauhan asioiden valmistelulle, suojaa kuntaa tai hyvinvointialuetta turhilta ongelmilta sekä antaa tilaa yhteisen näkökulman rakentumiselle. Luottamus luo pohjan politiikan yhteistyölle ja luottamustyölle kokonaisuutena. Luottamuksen rakentaminen ottaa aikaa, mutta se on helppo menettää yhdessä silmänräpäyksessä. 

Rohkeus kuvastaa kykyä katsoa tulevaisuuteen, nostaa katsetta ylemmäs omista tennarin kärjistä. Päättäjät eivät voi ratkoa vain eteen tulevia asioita vaan kyllä pätevät päättäjät rakentavat suuntaa, johon ollaan menossa. Jos halutaan vain pitää asiat ennallaan, mihin tarvitaan päättäjiä? Konservointia varten ovat museot, eivät valtuustot. 

Rohkeutta on kertoa oma näkemyksensä, olipa se kuinka erilainen tahansa. Kun joudutaan tekemään vaikeita päätöksiä, joista kaikki eivät pidä, mitataan päätöksentekijän selkäranka: uskallanko sanoa ääneen sen, mitä oikeasti ajattelen? Toiminko arvojeni mukaan vai olenko hiljaa, kun pitäisi puuttua? Päätöksenteossa tarvitaan rohkeutta, ei vain kaikkien miellyttämistä. Arvot punnitaan lopulta aina teoissa. 

Valtaan ei pidä ihastua niin, että kadottaa itsensä ja arvonsa. Valtaan ei pidä ihastua niin, että luulee olevansa korvaamaton. Minulle on arvovalinta olla ehdolla kuntavaaleissa, mutta ei alueella. Syyt eivät perustu Varhan haasteisiin tai intohimon puutteeseen sotepe-asioissa. Syyt perustuvat arvoihini, joista pidän rohkeasti kiinni. Kunnilla on keskeinen rooli nyt ja tulevaisuudessa elinvoiman, hyvinvoinnin sekä sivistyksen edistämisessä. Niissä teemoissa riittää kyllä tehtävää. Koen selkeimpänä pyrkiä päättäjäksi vain toiseen, siksi Kaarina 3.0. 

Avainsanat: Arvot, Politiikka, Kuntavaalit, Rohkeus, Valta

Kell' valta on, se vastuun kantakoon

Sunnuntai 27.9.2015

Aamun Helsingin Sanomissa on kaksi mielenkiintoista juttua, joista juuri nyt meidän pitäisi Suomessakeskustella vähän enemmänkin. Pääkirjoituksessa todetaan, että "Nokian johtajat tuhosivat Nokian" ja Jokelan koulusurmista selvinneen Alviina Alametsän haastattelu. 

Näennäisesti näitä kahta juttua ei kenties yhdistä mikään. Jokelajutussa kirjoitetaan näin " Alametsä huomasi, että Pekka-elokuvassa [hollantilaisen Alexander Oyen dokumentti Pekka – Inside the Mind of a School Shooter] kaikki toteavat, etteivät olisi voineet estää Auvisen tekoa. "Syytä yritetään vierittää aina muualle. Psykologisesti se on normaalia. Totuus on kuitenkin se, että jokainen voi tehdä jotakin. Minä olisin voinut mennä vaikka juttelemaan hänelle."[Alametsä sanoo. ]"

Suomi on maailman koulutetuin kansa. Suomessa edellytetään yleensä korkeaa koulutusta. Esimerkiksi lapsiamme tai vanhuksiamme eivät hoida kouluttamattomat ihmiset. Edes korkea koulutus tai vankka ammattitaito eivät kuitenkaan Nokian tai Jokelan tapauksissa taannut, että pieleen meneviä tapahtumaketjuja olisi kyetty estämään. Myöskään yhteisöt eivät toimineet turvaverkkona, joka olisi suojannut Auvista tai Nokiaa putoamasta syvyyksiin.

Toisaalta Suomessa pähkitään nyt kilpailukykyloikkaa, jossa yritysten kustannustasoa halutaan alentaa 5%. Tavoite on Suomelle elintärkeä. Me emme kuitenkaan uskalla puhua siitä, mikä muu kuin palkkataso, täällä on kallista.

Mitä suurempi organisaatio, sitä useammin ihmiset toteavat, että vajaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen alkavat päättömät tuolileikit puuduttaa. Valitettavan usein juuri pörssiyhtiöissä tai yrityksissä, joiden omistus on kasvotonta, johtopaikat vaihtuvat usein, jokainen johtaja haluaa jättää oman jälkensä toimintaan eikä lopulta uudistuksilla ole enää päätä eikä häntää. Niinpä pahimmillaan hommat vaihtuvat nelisen kertaa vuodessa, pomon nimiä ei enää edes muista ja organisaatiossa etenee vain olemalla aina myötämielinen (ent. ruskeakielinen) johdolle. Vahvalla mielyttämisenhalulla voi sujuvasti paikata tehtävään tarvittavaa osaamista. 

Mikäli johto ympäröi itsensä samanmielisten kanssa, kuten nykyään monet toimivat myös sosiaalisessa mediassa, syntyy kupla, jossa kuvitellaan, että oma todellisuus on ainoa todellisuus. Tällaisessa johtamistavassa, missä oma ego on yrityksen menestystä tärkeämpää, myötäilyllä etenee organisaatiossa ja johdossa istuu joukko samanmielisiä, voidaan puhua Bubble Managementista. 

Helsingin Sanomien viiltävä analyysi Nokiasta kuvaa osittain kuplajohtamista, tosin yli viisi vuotta liian myöhään. Jonkun olisi pitänyt uskaltaa kysyä kriittisiä kysymyksiä jo paljon aiemmin, mutta sehän ei suomalaiseen keskustelu- tai johtamisperinteeseen kuulu. 

Miten tämä sitten liittyy kilpailukykyyn ja Jokelan koulusurmiin. Alametsä tiivistää haastattelussa varsin keskeisen ilmiön, syytä yritetään aina vierittää jonnekin muualle. Vaikka kouluissa lapsia ympäröi maailman mittapuussa ennennäkemättömän monialainen, kallis ja pitkälle koulutettu ammattilaisten joukko, kukaan ei lopulta vastaa, kun asiat menevät pieleen. Organisaatioissa istuu maailmamittakaavassa pisimmälle koulutettu, erinomaisesti palkattu, monialainen keski- ja ylin johto. Jakajia kyllä riittää, kun menestystä pukkaa, mutta montako elämänkertaa on tohdittu aloittaa sanoilla: Minä tein suuria virhearviointeja. Mittavan valtani ja taloudellisten etujeni vastapainoksi otan täyden vastuun niin virheistäni kuin onnistumisistani. 

Samaan aikaan kun sekä yksityisissä että julkisissa organisaatioissa osaaminen siiloutuu, organisaatiotasot lisääntyvät ja palkkapussit tukevoituvat, näyttää vastuu vähenevän. Kun lähes päivittäin yhteiskunnassamme syrjäytyy nuori tai nuoria, on turha sanoa, ettei sille oikein kukaan mahtanut mitään. Tottakai asioille voimme tehdä paljonkin. Koulutushuumassa on syytä pysähtyä miettimään, että ovatko siihen käytetyt panostukset suhteessa syntyvään osaamiseen ja arkielämän tuloksiin. Kilpailukykyloikka ei yksin riitä, tarvitaan vastuunottoa, ihan jokaiselta - ja ennen muuta niiltä, joilla suurin valta on. 

Avainsanat: Johtaminen, Valta ja vastuu