Mummostrategian uudistus

Perjantai 14.11.2014 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu myös Uuden Suomen Puheenvuoroissa

Tässä ollaan nyt muutama vuosikymmen ihmetelty mummoutuvaa väestöämme ja todettu, että tilanteesta syntyy kestämätön kestävyysvaje. Samaan aikaan ollaan vierestä katseltu, kun mummot ensin heikkenevät kodeissaan, lopulta kaatuvat, loukkaavat ja pötköttelevät loppuelämänsä ympärivuorokautisessa hoidossa, joka onkin sitten kaikkein kalleinta. 

Hoivakodit kuntoon –televisiosarja on tuonut suuren yleisön tietoisuuteen, millä tolalla vanhushuoltomme paikoitellen on. Me hoidamme vanhuutta kuin sairautta, läträämme käsidesiä, kosketamme kumihanskoilla, makuutamme vanhukset haavoille, luovumme sosiaalisesta toiminnasta, liikunnasta ja omien perustarpeiden huolehtimisen avustamisesta. Mummomme todellakin laitostuvat nopeasti, kun hoivakodin ovi takana sulkeutuu. 

Muutos mummostrategiaamme on tehtävä nopeasti; ei ainoastaan terveen talouden, vaan mummojemme itsensä vuoksi. Ihmisen perustarpeita eivät ole makaaminen, syötetyksi tuleminen, ylilääkitseminen eikä kakkiminen vaippoihin. 

Hallitus on linjannut hoivapaikkoihin supistuksia. Vaikka ympärivuorokautisesta turvasta emme voi vanhuksillamme luopua, huonokuntoinenkin vanhus kykenee osallistumaan arjen pieniin asioihin: seurusteluun, syömiseen, pieneen liikkeeseen. Ja tosiasiassa ne arkiset asiat myös ylläpitävät toimintakykyä, vaikka sitten päivän hoitorutiineihin se aiheuttaakin hitautta ja viiveitä. Haasteena on, miten pidämme noita arkisia asioita yllä, jos vanhukset asuvat yksin, ilman läheistensä huolenpitoa. 

Samaan aikaan kun vanhustenhuolto on nykymuotoisena todettu liian kalliiksi, on yhteiskunta rakennettu hyvinvoinnin sijaan ylenpalttisuusyhteiskunnaksi. Kenenkään ei tarvitse auttaa naapurin Mairea, saati huolehtia omista vanhemmistaan kuin korkeintaan joulutervehdyksen verran. Me olemme aivan liian tottuneita siihen, että yhteiskunta hoitaa kaiken sen, mikä ei sille edes kuuluisi. Tätä päätä kuin jatkamme, kuntien velvoitteisiin kuuluu jatkossa myös lampun ja talvirenkaiden vaihto, kellojen siirto ja roskien uloskuljetus. 

Mitä asioille sitten pitäisi tehdä? Ensin voisimme aloittaa kampanjan, jossa jokaista suomalaista toivotaan huolehtimaan yhdestä yli 75-vuotiaasta. Verovähennysoikeuden hyödyntäminen kannustimena yli 75-vuotiaan kotona asumisen avustamiseen voitaisiin selvittää. Varsinainen omaishoidontuki pitäisi hoitaa Kelan kautta keskitetysti ja lisäksi kunnilla olisi mahdollisuus tarjota erilaisia tukipalveluita ja porkkanoita omaishoitajilleen. 

Kunnan palveluiden piiriin siirtyville vanhuksille pitäisi tehdä suunnitelma, jossa sovitaan selkeästi tarvittavan perushoivan ohella myös läheisten vastuusta esimerkiksi ulkoilutuksessa, liikunnassa tai seurustelussa. Jos läheiset asuvat kauempana, teknologia tarjoaa kyllä ratkaisuja helppoon yhteydenpitoon ja vanhusten päivittäiseen virkistämiseen. 

Hoivaa on perinteisesti pidetty naisten valtakuntana ja samalla hoivateknologia on edelleen lastenkengissä. Sähköiset palvelut pitää hyödyntää täysimääräisenä myös hoiva-alalla, jotta itse hoivaan ja vanhusten kohtaamiseen säästyisi aikaa toimistotyöltä ja muilta rutiineilta. Kotisairaalan hyödyntäminen niin hoivakodeissa kuin kodeissakin vähentää osastohoidon tarvetta ja sitä kautta ylläpitää vanhuksen toimintakykyä verrattuna vuodehoitoon, joka romahduttaa vanhuksen kunnon jopa viikossa.

Kaikkein tärkeimpänä pidän kuitenkin sitä, että lakkaamme käsittelemästä vanhuutta sairautena ja kiinnostumme vanhuksistamme ihmisinä, olivatpa he hoivakodissa tai omassa kodissaan. Siitä voi itse kukin aloittaa, vaikka vielä tänään. 

Avainsanat: Vanhuspalvelut, Kestävyysvaje, Uusi ajattelu