Mitä söit tänään?

Sunnuntai 26.3.2017 - Sanna

Turvallinen ruoka ei sittenkään ole aivan itsestään selvä asia edes Suomessa, kuten brasilialainen lihakohu osoittaa. Ikävä kyllä, laitoskeittiöissä tunnetaan ruuan alkuperää valitettavan vähän ja niinpä mädäntynyttä lihaa on todennäköisesti päätynyt niin lasten, vanhusten kuin sairaidenkin lautasille. Samaan aikaan kuluttajat ovat varsin piittaamattomia ruuan alkuperästä kaupassa ostopäätöstä tehdessään.

TS Extra (25.3.) uutisoi Sodankylä keskuskeittiöstä, jossa valmistustapoja ollaan kehitetty niin, että kaikki käytetty raaka-aine on tuotettu lähellä. Lähiruoka onkin huomattavasti enemmän tahto- kuin kustannuskysymys!

Kannatan myös kasviruuan lisäämistä kouluaterioihin, mutta siinäkin kannattaa käyttää arkijärkeä. Kaikki kasvis, esimerkiksi soija, ei ole mitenkään ekologisesti tai terveydellisesti parempaa. Suomessa tuotetaan loistavia proteiininlähteitä, kuten hernettä ja härkäpapua, uutena tulokkaana nyhtökauraa.

Minua on aina harmittanut, kun lapset kertovat, että eivät ehtineet koulussa syödä, kun oli kiire välitunnille tai tunnille tai ettei ruokailussa saa puhua. Miten ihmeessä me kuvittelemme kasvattavamme lapsia, joilla on kauniit pöytätavat ja he pärjäävät globaalissa maailmassa, jos ruoka hotkaistaan hiljaisuuden vallitessa peltiastioista kymmenessä minuutissa pelkällä haarukalla ja puolet kipataan roskiin. Todetaan, että yäk, olipa pahaa.

Kouluruokailussa pitäisi siirtyä kirjaimellisesti ruokatuntiin, joka kestäisi 45 minuuttia. Pöydissä istuttaisiin koko tuon ajan ja ruokatunnilla panostettaisiin pöytätapoihin sekä ruokakulttuurista ja ruuan alkuperästä keskusteluun. Pöytäseurueita pyrittäisiin myös vaihtamaan ja ruokatunti olisi vahvasti osa pedagogista sisältöä kouluissa.

Kuntapäättäjiltä kaivataan nyt yhteistä tahtotilaa lähiruuan lisäämiseksi laitoskeittiöissä, erityisesti kouluissa ja päiväkodeissa. Ruokakulttuuriamme voidaan parantaa ja ruuan arvostusta edistää lisäämällä ruokailu yhdeksi oppitunniksi. 

Valtuustoaloite Rungon tiejärjestelyistä

Maanantai 25.1.2016 - Sanna Vauranoja

VALTUUSTOALOITE RUNGON TIEJÄRJESTELYISTÄ

Rungon koulussa opiskelee noin 150 oppilasta. Oppilaat asuvat pääasiassa Piikkiönmetsässä, Raadelmassa, Rojolassa ja Sipilänmäessä.

Hartela rakentaa parhaillaan uusia asuntoja Raadelman alueelle. Raadelman alueen koululaiset kulkevat Haartmanintieltä Rettigintielle ja edelleen Peltokyläntielle. Sekä Rettigintieltä että Peltokyläntieltä puuttuvat kevyenliikenteen väylät, vaikka ainoa 110-tien alikulku Rungon koululle menee nimenomaan Peltokyläntien päästä. Lisäksi osa Rettigintiestä on valaisematta.

Piikkiönmetsän koululaiset kulkevat kouluun 110-tien kevyenliikenteenväylää ja ylittävät Vanhan Viipurintien suojatietä pitkin, ennen koulualueelle saapumistaan. Risteysalue on pimeä.

110-tien, Raadelmaantien ja Aleksanterintien risteys on erityisesti aamuisin ja iltaisin ruuhkainen. Aamuisin Aleksanterintieltä Kaarinan suuntaan ja iltapäivisin Raadelmaantieltä Piikkiön suuntaan risteyksen ylitys on hidasta, vaarallista ja hankalaa muun muassa kaiteiden estämän näkyvyyden vuoksi. Viimeksi lauantaina 23.1.2016 risteyksessä sattui kolmen auton kolari, jossa tarvittiin paikalle muun muassa Medi-Heliä.

Ratkaisuksi esitämme Rettigintien valaisua kokonaisuudessaan, Rettigintien ja Rojolantien hiekkateiden päällystämistä asfaltilla, Vanhan Viipurintien ja 110-tien risteysalueen valaistuksen parantamista sekä Raadelmaantien, Aleksanterintien ja 110-tien risteyksen kiertoliittymää alueen turvallisuuden lisäämiseksi.

Lisäksi ehdotamme, että Rettigintien ja Peltokyläntien varren kevyenliikenteenväylän tarve arvioidaan. 

Kokoomusvaltuutettujen puolesta Sanna Vauranoja

Silloin ennen

Sunnuntai 25.1.2015 - Sanna Vauranoja

Lähdettiin sunnuntain kunniaksi koko perhe luistelemaan. Siinä luistimilla kaarrellessa tulivat mieleen lapsuuden talvet, joista iso osa vietettiin läheisen koulun jäällä. 

Jäälle kokoontuivat kaikki kulmakunnan lapset luistelemaan ja parhaina iltoina kentällä luisteli lähemmäs 50 lasta. Siihen aikaan pelattiin "Kuka pelkää mustaa miestä", kellään ei ollut kypäriä päässä ja aikuisetkin pääasiassa tarkkailivat meitä läheisten talojen ikkunoista. Näin aikuisena ja äitinä ehkä hurjin oli jäämäki, jota myös luistimilla laskimme. Muistelen kyllä, että kyseinen puuha kirvoitti myös oman äitini äänihuulet kerta toisensa jälkeen. 

Mutta paljon on lasten maailma noista ajoista muuttunut. Lapset saatetaan tai viedään autolla erilaisten harrastusten pariin, sen sijaan, että naapuruston lapset illasta toiseen puuhastelisivat jotain keskenään. Lähes kaikissa lajeissa laskettelusta pyöräilyyn, luistelusta kiekkoon käytetään, onneksi, kypärää.

Vuodesta 1987 alkaen ei ole auton takapenkillä enää keikuttu juttelemassa äidin ja isän kanssa siinä etupenkkien välissä, vaan istuttu tiukasti turvavöissä. Rösse palaa enää harvassa autossa tai kodissa, toimistoista ja muista julkisista tiloista puhumattakaan. 

Iltapäivällä koulusta ei suunnata kavereiden kanssa kotiin, vaan ensin mennään iltapäiväkerhoon ja sieltä haetaan autolla - ja viedään harrastuksiin. Päivähoitoakaan ei enää naapurin Helena voi niin vaan tarjota, vaan siihen tarvitaan moninaiset luvat, pätevyydet ja hakemukset. Lasten seikkailut lähialueilla ovat selkeästi vähentyneet. Muistelen, että me saimme naapurin lasten kanssa mennä keskenämme jopa kirjastolle saakka, joka sijaitsi reilun kilometrin päässä. 

Leikkipuistot, nekään eivät enää ole pelkästään lasten valtakuntaa, vaan niitäkin säädellään moninaisilla turvallisuussäädöksillä ja moni puisto onkin sen vuoksi joutunut lakkautuslistalle, koska turvallisuuskriteerien täyttämiseen ei monellakaan kunnalla ole varaa. HoppLoppeja ei 80-luvun alussa tietenkään ollut, mutta lähimetsistä löytyi kaikenlaista kivaa puuhailtavaa.

Se on kyllä ymmärrettävää, että vanhemmat kuljettavat lapsensa kouluun, sillä lähikouluja ei enää juuri ole. Kouluja lakkautetaan Suomen Kuvalehden (23.1.) mukaan 75 kuoulun vuositahdilla. On hyvä, että lasten turvallisuuteen on todella panostettu ja turvavyöt sekä kypärät ovat varmasti vähentäneet tapaturmia. 

Mutta entä, jos me silti hallinnoimme ja kontrolloimme lastemme elämää jo liikaakin. Tarjoamme elämyksiä ja harrastuksia, niin ettei mielikuvitus ehdi kehittyä, saati muistot hitaasta ja välillä tylsästäkin lapsuudesta. Ja teidämmekö me varmasti, millaisia kypäriä meidän lapsemme tarvitsevat, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa?