Helsingin Sanomissa 21.5. olleessa haastattelussa puhuin sivistysyhteiskunnasta. Avaan ajatustani tässä, mitä sillä tarkoitin.
Viimeistään vaalien alla toistuu tuttu kaava: päättäjät väittelevät hyvinvointivaltion tai hyvinvointiyhteiskunnan olemassaolosta ja siitä, kuka sen on kulloinkin pilannut. Usein viesti on, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, koska Suomessa on havahduttu talouden realiteetteihin.
Mikä sitten erottaa hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan? Hyvinvointivaltio on Suomessa ollut vahva ihanne, jonka ytimessä on ajatus, että julkinen valta turvaa kansalaisille toimeentulon, koulutuksen, terveydenhuollon ja muut keskeiset palvelut. Painopiste on valtion ja kuntien vastuussa: hyvinvointi nähdään oikeuksina, joita yhteiskunta turvaa verovaroin.
Hyvinvointiyhteiskunta laajentaa näkökulmaa. Sen mukaan hyvinvointia ei synny vain viranomaisten päätöksillä, vaan myös perheissä, yhteisöissä, järjestöissä, työelämässä ja kansalaisyhteiskunnassa. Samalla korostuvat yhteinen vastuu, keskinäinen riippuvuus ja se, että ihmiset eivät ole vain palvelujen käyttäjiä vaan myös toimijoita.
Käsitteiden vastakkainasettelu on kuitenkin osin keinotekoinen. Siksi meidän kannattaisi ryhtyä puhumaan sivistysyhteiskunnasta näiden kahden termin sijaan. Se tuo keskusteluun ulottuvuuden, jossa ihmisen oma toimijuus, vapaus, sivistys, demokratia, tasa-arvo ja vastuu korostuvat pelkän julkisten palveluiden kohteena olemisen sijaan.
Sivistysyhteiskunta ei kysy vain, kuka maksaa palvelut tai kantaa vastuun hyvinvoinnista, vaan myös millaisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi kasvamme. Sen ytimessä ovat itsensä kehittäminen, koulutus, kriittinen ajattelu, kulttuuri, eettinen vastuu, toisten kunnioittaminen ja kyky osallistua yhteisiin asioihin. Sivistys ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen syventäjä: aineellinen turva ei yksin riitä, jos yhteiskunnasta katoavat luottamus, ymmärrys, osallisuus, sivistys ja vastuu toisista.
Sivistysyhteiskunta ylittää hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan vastakkainasettelun, koska se ei sulje kumpaakaan pois. Se tunnistaa julkisten palveluiden ja yhteisten rakenteiden välttämättömyyden, mutta muistuttaa, että kestävä yhteiskunta tarvitsee aktiivisia, ajattelevia ja toisiaan kunnioittavia kansalaisia. Sivistys luo perustan sille, että ihmiset eivät vain vaadi oikeuksiaan vaan myös ymmärtävät velvollisuutensa, arvioivat tietoa kriittisesti ja toimivat yhteisen hyvän puolesta.
Tulevaisuuden Suomessa ei pitäisi valita hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan välillä, vaan rakentaa niiden parhaat puolet kokoavaa sivistysyhteiskuntaa. Se tarkoittaa investointeja koulutukseen, kulttuuriin ja osallisuuteen yhtä suurella painoarvolla kuin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Sivistysyhteiskunnassa puhumme myös siitä, mitä minä annan, emme pelkästään siitä, millaisia oikeuksia minulla on ja mitä minä tästä saan.
Lisää kommentti
Kommentit