Puhuin sivistysyhteiskunnasta Helsingin Sanomissa 21.5. olleessa haastattelussani. Saman asian äärellä oli Sixten Korkman omassa kolumnissaan 25.5. Maailma on sekaisin, mutta Suomessa totuudella on vielä väliä.
Viimeistään vaalien alla toistuu tuttu kaava: päättäjät väittelevät hyvinvointivaltion tai hyvinvointiyhteiskunnan olemassaolosta ja siitä, kuka sen on kulloinkin pilannut. Usein viesti on, että hyvinvointivaltiota ei enää ole, koska Suomessa on havahduttu talouden realiteetteihin.
Mikä sitten erottaa hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan? Hyvinvointivaltio on Suomessa vahva ihanne, jonka ytimessä on ajatus, että julkinen valta turvaa kansalaisille toimeentulon, koulutuksen, terveydenhuollon ja muut keskeiset palvelut. Painopiste on julkisen sektorin vastuussa: ihmiset ovat palveluiden kohde, hyvinvointi nähdään oikeuksina, joita yhteiskunta turvaa verovaroin.
Hyvinvointiyhteiskunta laajentaa näkökulmaa. Käsitteen mukaan hyvinvointia ei synny vain viranomaisten päätöksillä, vaan myös perheissä, yhteisöissä, järjestöissä, työelämässä ja kansalaisyhteiskunnassa. Samalla korostuvat yhteinen vastuu, keskinäinen riippuvuus ja se, että ihmiset eivät ole vain palvelujen käyttäjiä vaan myös aktiivisia toimijoita.
Käsitteiden vastakkainasettelu on melko keinotekoinen, missä lähinnä puolueiden ideologiat törmäävät. Yhteisen näkemyksen tarkentamiseksi, voisimmekin ryhtyä puhumaan sivistysyhteiskunnasta näiden kahden termin sijaan. Sivistysyhteiskunnassa ihmisen oma toimijuus, vapaus, sivistys, demokratian vaaliminen, tasa-arvo ja vastuu korostuvat pelkän julkisten palveluiden kohteena olemisen sijaan.
Sivistysyhteiskunta pitää huolta heikoimmistaan, mutta samalla jokainen aikuinen kantaa oman kortensa yhteiskunnan kekoon. Sivistysyhteiskunnassa ei kysytä pelkästään, kuka maksaa palvelut tai kantaa vastuun hyvinvoinnista, vaan myös sitä, mitä kukin meistä voi yhteiskunnan eteen tehdä. Sivistysyhteiskunnan ytimessä ovat itsensä kehittäminen, kulttuuri, vastuullisuus, toisten kunnioittaminen, kyky kriittiseen ajatteluun ja sen ilmaisemiseen rakentavasti sekä kyky osallistua yhteisiin asioihin. Sivistys ei ole hyvinvoinnin vastakohta, vaan sen vahvistaja: aineellinen turva ei yksin riitä, jos yhteiskunnasta katoavat luottamus, osallisuus, vastuu ja välittäminen toisistamme.
Sivistysyhteiskunta ylittää hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan vastakkainasettelun, koska se ei sulje kumpaakaan pois. Sen avulla tunnistamme julkisten palveluiden ja yhteisten rakenteiden välttämättömyyden mutta samalla sen, että kestävä yhteiskunta tarvitsee aktiivisia, ajattelevia ja toisiaan kunnioittavia kansalaisia. Sivistysyhteiskunta luo perustan sille, että ihmiset eivät vain vaadi oikeuksiaan vaan myös ymmärtävät velvollisuutensa ja toimivat yhteisen hyvän puolesta.
Tulevaisuuden Suomessa ei pitäisi valita hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan välillä, vaan rakentaa niiden parhaat puolet kokoavaa sivistysyhteiskuntaa. Se tarkoittaa investointeja koulutukseen, kulttuuriin ja osallisuuteen yhtä suurella painoarvolla kuin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Sivistysyhteiskunnassa puhumme myös siitä, mikä on minun vastuuni tai mitä minä annan, emme pelkästään siitä, millaisia oikeuksia minulla on tai mitä minä tästä saan.
Lisää kommentti
Kommentit