Työkyky keskiöön

Meillä Suomessa on pitkään vallinnut työkulttuuri, missä joko töitä tehdään sata prosenttisesti tai töitä ei tehdä ollenkaan. Perhevapaiden takia osittainen työaika alkaa olla jo arkipäivää, mutta työpanoksen säätely työkykysyistä ei ole kovinkaan yleistä tai edes hyväksyttyä.

Minulla oli tilaisuus kuulla tänään Turun työllisyyspalveluiden ammattilaisia ja omat ajatukseni avartuivat työkyvyn suhteen merkittävästi. Tässä johtopäätöksiä näistä oppimistani asioista.

Kun hyvinvointialueet aloittavat toimintansa, työkyky pitää nostaa sille kuuluvaan asemaan. Työkyky ei ole suinkaan vain työterveystuottajien asia vaan työkyvystä tulee huolehtia laajemmin. Erityisen haavoittuvia ovat työterveyden ulkopuolelle tipahtavat työttömät, pitkäaikaistyöttömistä puhumattakaan.

Työkyvystä huolehtiminen liittyy lähes kaikkeen, missä työikäiset asukkaamme asioivat. Kun esimerkiksi työikäinen loukkaantuu tai tarvitsee tekoniveltä, jokainen päivä pois työstä on sekä työnantajalle että  yhteiskunnallemme hukkaa. Ihmisiä ei pidä säilyttää hoitojonoissa, vaan työkyvystä pitäisi kantaa huolta.

Kun ihminen joutuu pitkälle sairaslomalle, vaarana voi olla työkyvyttömyys. Tai tarkemmin katsottuna työkyky voi alentua esimerkiksi puoleen, mutta työkyky ei todennäköisesti kokonaan katoa. Työkyky ei myöskään ole ajallisesti vakio vaan esimerkiksi uupumuksen tai masennuksen myötä työkyky voi tilapäisesti laskea, mutta palautua oikeanlaisella kuntoutuksella takaisin sataan prosenttiin.

Vaikka työkyky alenisi pysyvästi, työmarkkinoiden pitäisi kyetä ottamaan vastaan myös alentuneen työkyvyn tuottama työpanos etenkin, kun kärsimme varsin mittavasta työvoimapulasta useilla aloilla. Esimerkiksi jos pitkäaikaistyöttömiä on 100 000, joiden keskimääräinen jäljellä oleva työkyky olisi 50 prosenttia, meillä on käyttämättä 50 000 henkilötyövuoden panos.

Erityisen merkityksellistä tämä on sosiaali- ja terveysalalla. On varsin erikoista, että vuonna 2021 pitkäaikaisesti työttömänä oli yli 10 000 sote-alan työntekijää. Jos kyseessä on alentunut työkyky, olisi sote-työnantajien syytä tarkastella omia toimintatapojaan, jotta alentunut työkyky ei estäisi työntekoa. Mikäli keskimääräinen työkyky on tässä joukossa 50%, meillä on käyttämättä 5 000 sote-ammattilaisen laskennallinen työpanos. Vaikka ala kärsii käsinkosketeltavasta työvoimapulasta, järjestelmämme mahdollistaa pitkäaikaistyöttömyyden.

Kun ihminen jää työttömäksi, hän tippuu pois työterveyden piiristä. Erilaisissa hankkeissa on pyritty rakentamaan siltaa työterveyden ja oman terveyskeskuksen välille. Jatkossa hyvinvointialueella kannattaa nostaa työkykyasiat omaksi tiimikseen sote-keskuksissa. Oma tavoitteeni Varsinais-Suomessa on, että sote-keskusten alle perhekeskusten ja toimintakykykeskusten rinnalle saamme moniammatillisen työkykykeskuksen.

Työkykykeskuksen moniammatillinen tiimi voitaisiin rakentaa yhteistyössä ulkoisten toimijoiden kanssa. Esimerkiksi kunnille siirtyvät työllisyyspalvelut, Kela ja järjestöt olisivat keskeisiä kumppaneita omille terveys- ja sosiaalipalveluillemme. Työkykytiimissä työskentelisi mahdollisesti työllisyyskoordinaattori ja työkykyvalmentaja yhteistyössä edellä mainittujen tahojen kanssa.

Työkyky ei tietystikään ole vain julkisen palvelun asia. Tarvitsemme työllistymiseen tiivistä yhteistyötä työnantajien kanssa. Moni työnantaja kehuu pitkäaikaistyöttömiä huippurekrytoinneiksi. Työmoraali ja into tehdä työtä sekä sitoutuminen työnantajaan ovat erinomaisia. Tästä meidän pitäisi puhua enemmän!