Kadonnutta aikuisuutta etsimässä

Sunnuntai 6.4.2025 klo 9.52

Vuonna 2012, kun tein ensimmäistä kuntavaalikampanjaani Kaarinassa, vaaliteemojani olivat lapset, leipä ja liike. Olisin voinut laittaa tismalleen samat teemat myös tänä keväänä kuntavaaliteemoikseni.

Varhan päättäjänä olen tehnyt hartiavoimin töitä, että lasten, nuorten ja perheiden palvelut kootaan yhden ja saman sateenvarjon alle, lapsiperheet voisivat asioida omassa perhekeskuksessa, olivatpa he lastensuojelun piirissä tai eivät, eikä lapsia tai perheitä läheteltäisi ”luukulta toiselle” vaan asiat hoidettaisiin mahdollisimman ajoissa, lähellä perhettä.

Yhteiskunnan tulevaisuus punnitaan lapsissa ja nuorissa: ensinnäkin syntyvyydessä, että meille ylipäätään syntyy lapsia, lasten hyvinvoinnissa, lasten oppimisessa, kasvussa ja sivistyksen kehittymisessä sekä edelleen nuorten varttumisessa hyvinvoiviksi, työ- ja toimintakykyisiksi aikuisiksi.

Yhteiskuntana me olemme kuitenkin kovin eksyksissä lastemme kanssa. Me oletamme, että 12-vuotias olisi kykeneväinen päättämään omasta rokottautumisestaan, 13-vuotiaana eivät enää vanhemmat tarvitsisi lapsen terveystietoja, 15-vuotiaana lapsi osaisi kerralla valita oman ammattinsa oikein, 17-vuotiaana ajaa autoa ja koko lapsuutensa he osaisivat hakea tarvitessaan apua oikealta ammattilaiselta: opettajalta, kouluterveydenhoitajalta, koulunkäynninavustajalta, erityisopettajalta, kuraattorilta, psykologilta, psykiatriselta sairaanhoitajalta, yhteisöpedagogilta, koulukoutsilta, koulutsempparilta, nuorisotyöntekijältä tai kouluvaarilta. Ai niin, ja sitten siellä kotona on vielä se perhekin. Epäselväksi jää, onko tämän kaiken keskellä lapselle tai nuorelle tarjolla yhtäkään luotettavaa aikuista.

Lasten ja nuorten asioita ei voida ratkoa pelkästään koulussa tai ainoastaan hyvinvointialueella. Kaiken keskiössä pitäisi olla lapsi ja hänen perheensä, olipa se pieni tai suuri, ehjä tai rikkinäinen, perinteinen tai uudenlainen.

Kuvaavaa on, kun Helsingin Sanomissa (6.4.) Yhdysvaltojen ja Suomen terveydenhuoltoa vertailevassa jutussa Niina Heikura toteaa näin: ”Neuvolapalvelut on Suomessa älyttömän hyviä, laajoja ja kattavia. Mutta sillä sekunnilla, kun synnytin, neuvolan kiinnostus äitiin loppui täysin. Sen jälkeen kiinnosti vain lapsi. .. Sitä jää lapsen syntymän jälkeen aivan tyhjän päälle.”

Tässä tiivistyy koko tämän järjestelmän suurin ongelma: me lähdemme siitä, että yhteiskunta, ei perhe, hoitaa lapsensa. Alkaen lastenneuvolasta, jatkuen koulujen oppilashuoltoon, perheet jäävät sivurooliin. On turha pahoittaa tästä väitteestä mieltään ja todeta, että meillä ainakin tehdään niin tai näin. Poikkeus voi vahvistaa säännön, mutta mikäli tehtäisiin laaja kysely ei pelkästään koululaisille vaan lapsiperheille, tämä tulos saataisiin myös tutkimuksella näkyville. Niin moni arkikeskustelu ja lukematon arkikokemus ei voi olla väärässä.

Perheet pitää ottaa neuvolasta alkaen tiiviimmin osaksi lapsen hyvinvointia, sillä lapsi kasvaa perheessä. Jos vanhemmat ovat masentuneita, työttömiä tai fyysisesti sairaana, se vääjäämättä vaikuttaa lapseen. Perhe on nostettava keskiöön uutta neuvolalakia laadittaessa. Neuvolan tulisi jatkossa jatkua raskaustestistä täysikäisyyteen saumattomasti. Ammattilainen ei voi vaihtua suurissa nivelkohdissa: syntymässä, koulun aloituksessa tai yläkouluun mentäessä.

Yhden ammattilaisen periaatetta meidän pitää ryhtyä rakentamaan systemaattisesti. Ei voi olla niin, että lapsi pusertaa suurimman salaisuutensa jollekin näistä ammattilaisista, joka toteaa, että tämä kuuluukin kuraattorille, joka toteaa asian olevan enemmän psykiatrisen sairaanhoitajan asiaa, joka taas lähettää lapsen psykiatrialle jonottamaan. Opettajan rinnalla oma neuvolatyöntekijä tuntisi omat perheensä aivan kuten omalääkäri potilaansa. Koko perhekeskus pitää rakentaa omatiimiperiaatteella: omahoitaja on perheen oma yhteyshenkilö ja tiimissä on lapsiin keskittynyt lääkäri sekä muut perhekeskuksen ammattilaiset kuraattorista psykologiin, sosiaalityöntekijästä sairaanhoitajaan. Lapsen, nuoren tai perheen ei tarvitse koskaan miettiä, kuuluuko tämä asia kuraattorille, terveydenhoitajalle, psykologille, koutsille, tsempparille, sairaanhoitajalle vai jollekin muulle. Omahoitaja etsii perhekeskuksesta sopivan ammattilaisen perheen tiimiin, jos omahoitajaa laajempaa apua tarvitaan.

Kaikkien opetustehtävään liittymättömien ammattilaisten vyöry kouluihin on malliesimerkki kadonneesta aikuisuudesta: päättäjät ovat palkanneet hätäpäissään kaikkea mahdollista kouluihin, pureutumatta kunnolla juurisyihin ja vaikuttaviin ratkaisuihin. Nyt kilpavarustelua käydään sekä hyvinvointialueen järjestämässä oppilashuollossa että kuntien ylläpitämissä kouluissa. Digitaalista yhteydenpitovälinettä Wilmaa ei edes saada toimimaan perheiden, opettajien ja oppilashuollon välillä, koska GDPR. On aika selkeyttää tilannetta: kouluissa on opetushenkilöt ja omahoitaja, muut ammattialiset tulevat omasta perhekeskuksesta tarvittaessa.

Perheen ja omahoitaja -mallin lisäksi on palattava takaisin yhteisöllisyyteen. Ei koulut tiloina voi olla olemassa vain oppitunteja varten vaan kouluista on tehtävä nykyistä enemmän yhteisön ”pumppuja”. Kouluissa tarjotaan tietenkin laadukasta opetusta järkevän kokoisissa ryhmissä, mutta sen lisäksi koulujen tiloissa on tarjolla harrastus- ja järjestötoimintaa paikallisten yhdistysten toimesta opetustuntien jälkeen. Koulun tilat ovat perheiden ja alueiden asukkaiden käytössä yhteisölliseen toimintaan, harrastuksiin, kokoontumisiin ja vapaaehtoistyöhön iltaisin ja viikonloppuisin. Omahoitaja ottaa vastaan koululla kouluikäisten lasten perheitä, mutta mahdollisuuksien mukaan myös nuorempien lasten perheitä. Perhekeskuksen muut palvelut voivat jalkautua kouluille myös tarvittaessa.

Mikäli yhteisöllisyyttä koulun ja perheiden välillä lisätään ja esimerkiksi vanhemmat voisivat käyttää muutaman päivän lukukaudessa koululla auttamiseen, myös kasvatustehtävästä muodostuisi entistä useammalle perheelle yhteinen ymmärrys. Jos ruutuajoista, kotiintuloajoista ja muista pelisäännöistä sovittaisiin perheiden kesken, uskon, että myös erityisen tuen tarvetta tai diagnooseja syntyisi huomattavasti vähemmän. Todennäköisesti myös lastensuojelun tarve vähenisi, kun vanhempia tuettaisiin, omahoitaja tunnistaisi haasteet ajoissa, yhteisö kannattelisi vaikeassakin elämäntilanteessa, lapsille syntyisi kuva, että aikuiset vetävät yhtä köyttä ja mikä tärkeintä aikuiset olisivat aikuisia, ei kavereita lapsille. 

Perheet, omahoitajat, yhteisöllisyys ja neljäntenä toimenpiteenä on opetus kunniaan. Kännyköiden kanssa pelleily oppituntien tai edes välituntien aikana voidaan lopettaa. Luvan kanssa voi soittaa välitunnilla esimerkiksi vanhemmalle, mutta mitään erityistä tarvetta kännykän tuijotteluun ei todellakaan koulupäivän aikana ole. Ei 80-luvullakaan käyty opettajanhuoneessa soittelemassa mummolle, äidille saati kaverille välitunnilla. Ei myöskään raahattu Commodore 64:ää koulun pihalle pelaamista varten. Mikä tällainen ”perusoikeus” nyt yhtäkkiä on?

Opetus kunniaan kouluissa tarkoittaa myös kohtuullisia opetusryhmiä. En mitenkään usko, että puolet ikäluokista tarvitsevat erityistä tukea tai neljäsosalla on adhd. Näin laajat ilmiöt ovat edelleen seurausta aikuisuuden puutteesta ja vanhempien jättämisestä yksin kasvatustehtävän kanssa. Koulussa on voitava vaatia, eikä peruskoulusta voi valmistua ilman riittävää luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa. 

Kannattaisiko näitä toimenpiteitä kokeilla ennen kuin palkkamme vähän lisää eri ammattilaisia kouluille, tiukennamme mitoituksia oppilashuollossa tai rakennamme uudenlaisia liikuntaseteleitä koululaisille.

Katse perheisiin

Tiistai 10.12.2024 - Sanna Vauranoja

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 10.12.2024

Tuskailemme Suomessa syntyvyyden laskua. Osa lapsista ja nuorista voi erittäin huonosti; masennus, ahdistus ja itsemurhat ovat lisääntyneet. Huostaanottoja tehdään aiempaa enemmän.

Samaan aikaan olemme panostaneet yli sadan vuoden ajan palkittuun ja arvostettuun neuvolatoimintaan, kouluterveydenhuoltoon ja viimeisten vuosikymmenten ajan myös muihin oppilashuollon ammattilaisiin. Kaikesta huolimatta muutosta parempaan ei tilastoissa näy.

Lapsi asuu perheessä, olipa perhe millainen tahansa. Neuvolatyö kohdistuu usein ensisijaisesti kuitenkin lapsen, ei koko perheen hyvinvointiin. Koulussa tehtävä oppilashuolto keskittyy myös vahvasti lapseen, ei koko perheen tukemiseen. Kun neuvolalainsäädäntöä ollaan uudistamassa, perhe pitäisi nostaa keskeisempään rooliin. Riisitautia ei juuri enää tavata, tervettä kasvua vaarantavia masennusta, ahdistusta, päihdeongelmia, perheväkivaltaa ja riitaisia eroja sitäkin enemmän.

Mitä, jos neuvola toimisikin jatkossa raskaustestistä täysi-ikäisyyteen perheen rinnalla? Neuvolan ammattilainen toimisi yritysmaailmasta tuttuna asiakasvastaavana eli neuvolan oma työntekijä vastaisi omista asiakasperheistään. Lähtökohta olisi, että asiakkaita ei pompoteltaisi ammattilaiselta toiselle vaan ammattilaiset koottaisiin perheen ympärille. Mahdolliset ongelmat hoidettaisiin moniammatillisesti yhteistyössä oman neuvolatyöntekijän kautta. Lapsen tai perheen ei tarvitsisi miettiä, kuuluuko asia terveydenhoitajalle, erityisopettajalle, kuraattorille, psykologille, psykiatriselle sairaanhoitajalle, tsempparille, koutsille, perheohjaajalle, kasvatusneuvolalle vai kenties lääkärille. Omalla neuvolatyöntekijällä myös säilyisi tieto perheen tai lapsen kokonaistilanteesta.

18 vuoden aikana on selvää, että neuvolan ammattilainen vaihtuisi, mutta ei automaattisesti kriittisissä nivelkohdissa: syntymässä, koulun aloituksessa ja kouluterveydenhuollon osalta yläkouluun ja jatko-opintoihin siirryttäessä. Kouluterveys ja oppilashuolto liitettäisiin osaksi perheen neuvolapalvelua perhekeskuksessa ja vanhemmat olisivat mukana vuosittaisissa käynneissä täysi-ikäisyyteen saakka. Neuvolavastaanotot toteutettaisiin koulussa, päiväkodissa tai sote-pisteessä.

Neuvolakäynneistä osa tai osa neuvolakäynnin ajasta perheen aikuiset saisivat keskustella keskenään neuvolatyöntekijän kanssa. Kaikkia aikuisten huolia ei ole tarkoitettu lasten korville, mutta aikuisten huolet ovat usein lopulta myös lasten ongelmia, joten neuvolatyötä ei pidä rajata vain lapsen (fyysiseen) terveyteen. Myös lastensuojelun piiriin kuuluvilla perheillä tulisi olla oikeus asioida omassa perhekeskuksessa.

Jätämme kaikista panostuksista huolimatta perheet kovin yksin oman kasvatustehtävänsä kanssa. Samalla viemme perheiltä toimijuuden suhteessa omaan lapseensa ja osoitamme liian usein yhteiskunnan palveluissa olevan parempaa tietoa perheen parhaasta kuin heillä itsellään.

Perheen toimijuutta on vahvistettava myös yhteisöllisyyttä lisäämällä. Niin neuvolassa kuin kouluissa pitäisi käyttää enemmän aikaa perheiden tutustuttamiseksi toisiinsa. Monessa vanhemmuuden käänteessä juuri vertaistuki on keskeistä, eikä aina suinkaan tarvita terveydenhuollon huippuammattilaisia arkisia ongelmia ratkomaan.

Oppilashuolto on saatava kuntoon

Perjantai 1.9.2023

*Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 1.9.2023

Harri Laukkanen ja Jussi Tanhuanpää kirjoittavat lasten ja nuorten haasteista saada oppilas- ja opiskeluhuoltopalveluita hyvinvointialueuudistuksen myötä (TS 26.8.).
 
Kirjoitus on yhä valitettavan ajankohtainen. Tiedonkulkua ja Wilman käyttöön liittyviä ongelmia ei ole saatu korjattua. Oppilaitoksen sijaintikunta tai kuntayhtymä ylläpitää Wilmaa ja sen käyttöoikeuksia myös oppilashuollon työntekijöiden osalta. Hyvinvointialueen on näihin linjauksiin tyydyttävä. Nykytilanteessa Wilman käyttö on useassa Varsinais-Suomen kunnassa rajattu minimiin.
 
Se näkemys, että ongelmaa ei olisi aluevaalien alla tiedostettu, ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Silloiset oppositiopuolueet ja moni meistä ehdokkaista kyllä puhui oppilashuoltoon syntyvistä haasteista perustuen arkikokemukseen ja annettuihin lausuntoihin. Esimerkiksi Psykologiliitto otti asiaan kantaa jo vuoden 2021 puolella. Kysymyksiä ja huolia ei vain haluttu kuulla.
 
Varhassa ei ole myöskään tehty päätöksiä palveluverkosta (TS 30.8.). Oppilas- ja opiskeluhuolto nähdään selkeästi lähipalveluna, jonka paikka on kouluissa, lähellä lasten ja nuorten arkea. Henkilöstön saatavuus on kuitenkin jatkuva haaste, joka vaikuttaa palvelun saatavuuteen.
 
Varhan valmistelusta viestittiin kesästä 2022 saakka, että Wilma -yhteydenpitojärjestelmän ja tiedonkulun kanssa on syntymässä ongelmia. Toisaalta toivottiin tietosuojalainsäädäntöön tarvittavia muutoksia ja samalla neuvoteltiin Varsinais-Suomen 27 kunnan kanssa joustavista ratkaisuista lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaamiseksi.
 
Kaiken piti olla selvää, kunnes viikkoa ennen siirtymää Opetushallitus viimein antoi asiasta oman seikkaperäisen ohjeistuksensa. Sen myötä kunnistamme enemmistö päätti ratkaista asian lainsäädännön tiukimman tulkinnan mukaan (TS 24.12.). Oppilashuollon työntekijät eivät valtaosassa Varsinais-Suomen kuntia voi järkevällä tavalla käyttää Wilmaa eikä edes yhteydenpito perheiden ja oppilashuollon välillä Wilman kautta kaikkialla onnistu.
 
Ongelmat ovat olleet silloisen opetusministerin, -ministeriön ja Opetushallituksen tiedossa hyvissä ajoin ennen aluevaaleja ja etenkin ennen vuoden 2023 alussa tapahtunutta siirtymää. Keskustelua haasteista on aktiivisesti jatkettu ministeriön suuntaan ja viimeisimmän tiedon mukaan tietosuojaongelmia selvittämään on perustettu työryhmä. Nyt uusi eduskunta ja hallitus joutuvat siivoamaan syntynyttä sotkua valtakunnan tasolla ja hyvinvointialueet kuntien kanssa alueilla.
 
Olen siis kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä, että syntynyt tilanne on kestämätön: se on kyettävä korjaamaan ja tietosuojafundamentalismi lopetettava. Tässä punnitaan kykymme huolehtia lasten ja nuorten hyvinvoinnista; olemmeko me päät kallellamme huolissamme teoriassa vai teemmekö me käytännössä asioita hyvän lapsuuden ja nuoruuden eteen. Korjaavia toimenpiteitä tarvitaan nyt niin kunnissa, hyvinvointialueella kuin valtakunnan tasollakin, nuorten kielellä asap.  
 
Sanna Vauranoja
Aluehallituksen puheenjohtaja, Varha (kok)