Share |

Ettei jotain hyvääkin

Lauantai 8.4.2017 - Sanna

Olen suurella mielenkiinnolla katsonut lähes kaikki vaalitentit. On ollut hauska huomata, että kuluneen kahden viikon aikana hallituspuolueissa on tapahtunut jotain: kaikki kolme puhaltavat yhteen hiileen ja puhuvat yhdellä suulla. 

Sen sijaan opposition puheet ovat alkaneet kärsiä inflaatiota, kun kaiken alasampumista, ongelmia, huolestuneita ilmeitä, räksytystä ja suoranaista mollausta on jatkunut viikosta toiseen. Kaikki osaavat luvata lisää, mutta erityisen harva osaa kertoa, millä rahalla. Myös sosiaalinen media täyttyi ihmettelevistä viesteistä: kiva kun kaikkea lupaatte, mutta millä se kaikki kustannetaan. Meidän rahoillamme, kuuluisi rehellinen vastaus. 

Poliittiseen retoriikkaan tämä kaikki tietysti kuuluu. Sen sijaan pohdin median roolia esimerkiksi äänestysprosenttiin. Kyllä toimittajat ohjaavat keskustelua kysymyksillään ja kysymyksiä voidaan asetella rakentavasti tai nyt vallitsevan kulttuurin mukaan kriittisesti. Näppärin kysymys ei luotaa tulevaisuutta, vaan kaivelee menneisyyttä.

Tästä yhtenä esimerkkinä on eilisen vaalitentin kansalaispuheenvuorot. Oli petytty kansanedustajien kykyyn ratkoa vakuutuslääkäreiden toimintaa, kotipalvelun väki vaihtui ja niin edespäin. En väheksy, etteivätkö nämä ongelmat olisi olemassa. Mutta millainen keskustelu olisi syntynyt, jos puheenvuoroissa olisi kerrottu onnistuneista päätöksistä: toimivasta päiväkodista, kodinomaisesta hoivakodista tai kivasta koulupäivästä.

Me todellisuudessa piehtaroimme "first world problems" -ilmiön parissa. Hökkelikylän näköisen asuinalueen asukas Nairobissa tai myrkkykaasulta Syyriassa säästynyt perhe ei osaa edes kuvitella, mitä kaikkea meillä täällä onkaan - ja miten hyvin. Me emme sitä enää näe, koska ne ovat saavutettuja etuja, meille arkisia asioita ja meidän ajatteluamme ohjataan päivittäin lukuisiin epäkohtiin. Ja sitä tuppaa tulemaan lisää, mihin keskitymme.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kuntavaalit, Positiivisuus, Kulttuuri