Tervetuloa palveluyhteiskunta!

Sunnuntai 16.10.2016 - Sanna

* Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 16.10. 

Pekka Pihlanto kirjoittaa Turun Sanomissa 8.10., että kaikkien taloudellisten säästöjen myötä palveluyhteiskunta on katoamassa.

Sopii kuitenkin kysyä, onko Suomi koskaan palveluyhteiskunta ollutkaan, vai mitä tuumii italialainen turisti automaattikahvin äärellä, buffetruokaa jonottaessaan.

Huolestuttavaa on Suomessa vallitseva vahva olettamus, että esimerkiksi terveyspalveluita tai vanhusten hoivaa tuotettaessa tarvittava rahasumma toimintatavoista riippumatta olisi jokin vakio. Julkinen sektori tekee palvelun summalla X ja yritykset lisäisivät tähän voittotavoitteensa Y, jolloin yksityisten tuottama palvelu olisi summan Y verran kalliimpaa.

Osallistuin tutkimukseen, jossa yhtenä tutkimusaihiona oli verrata voittoa tavoittelemattoman organisaation toiminnanohjausta yksityiseen. Jo pintapuolisella tutkimisella kävi ilmi, että voittoa tavoittelematon pyrkii käyttämään koko vuodelle budjetoidun summan kokonaisuudessaan, kun voittoa tavoitteleva taas pyrkii saavuttamaan budjetoidulla summalla mahdollisimman hyvän tuoton. Käytännössä tämä johtaa koko toiminnan paradigman erilaisuuteen.

On selvää, että toiminnan kaikilla tasoilla syntyy eroja, jos tarkoitus on käyttää kaikki rahat tai vaihtoehtoisesti tehdä tietyllä summalla työ mahdollisimman tehokkaasti ja hankkia lisää asiakkaita. Jos asiakkaat voivat äänestää jaloillaan, tehokkuus ei voi tarkoittaa laadun laiminlyöntiä.

Mitä tulee palvelutasoon, hallituksen tekemät muutokset henkilöstömitoituksiin esimerkiksi päivähoidossa ja nyt vanhustenhoidossa voidaan nähdä myös askeleina kohti palveluyhteiskuntaa. Laki määrittelee minimipalvelutason ja jää organisaatioiden tehtäväksi erilaistua eri tavoin joko minimitasolla tai sen yli.

Organisaatiot ja kunnat voivat tehdä aitoja arvovalintoja, panostavatko he lapsiperheiden tai ikääntyneiden parempaan palveluun vai mennäänkö minimitasolla. Tämän olettaisi myös herättävän palveluiden käyttäjät kiinnostumaan palvelutasoista: millaista hoitoa minä tai läheiseni saa ja mitä voisin itse tehdä sen parantamiseksi joko rahaa, lisäpalveluita tai aikaani käyttämällä.

Kaikki ei voi olla yhteiskunnan kontolla, ei myöskään palvelukokemuksen arviointi.

Tarvitsemme Suomessa sekä julkistaustaista että yksityistä toimintaa, jotta näiden välillä terve kilvoittelu säilyy. Vastakkainasettelusta, jossa professori toteaa Yle A-studiossa (6.10.) virkamiehen siirtyneen ”vastakkaiselle puolelle” yksityiselle, on päästävä nopeasti eroon.

Meillä on, ja tulee olla, erilaisia toimijoita. Jos yritykset nähdään ”vastakkaisena osapuolena”, tulevaisuutemme näyttää varsin huonolta.

Avainsanat: Julkinen sekotri, Yksityinen sektori, Toiminnohjaus, Sote, Yrittäminen

Terveyspalveluiden hinnoista

Perjantai 19.9.2014 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu Talouselämässä 19.9. ja Uuden Suomen Puheenvuorossa 21.9.

Luin ilahtuneena edullisia magneettikuvauksia tarjoavan Cityterveyden perustaja Matti Kiurun (Talouselämä 28) haastattelua terveyspalveluiden hinnoista. Kysymys, joka jää ilmaan, on se, mikä taho palveluiden hinnat Suomessa lopulta määrittelee, kun markkinamekanismit eivät sitä ilmiselvästi tee.

Julkisen sektorin kilpailutuksissa vertailuhintana on julkisen omakustannushinta. Oletusarvo on, että kilpailutuksella päästään ainakin jonkin verran omakustannushinnan alapuolelle ja usein se riittää. Jos kustannukset olisivat huomattavasti omakustannushintoja kalliimpia, silloinhan kaikki kannattaisi tehdä itse.

Julkisen sektorin kustannustasoon taas vaikuttaa lähes yksinomaan budjetoitu rahasumma. Onko siis julkisen sektorin budjeteilla merkittävä ohjausvaikutus koko Suomen sosiaali- ja terveyspalveluiden hintatasoon? Budjettiinsa varattua rahaa vain harva yksikkö jättää käyttämättä, joten kuluvalle vuodelle budjetoitu raha toimii pohjana seuraavan vuoden budjetille eli ”tuotantokustannuksille”, joihin lisätään vielä vuosittain vähintään henkilöstömenojen automaattinen kasvu.

Jos mietimme esimerkiksi julkisen puolen kuvantamispalveluita: muutaman miljoonan euron laiteinvestointia käytetään vain virka-aikoina eli alle 25% käyttöasteella. Pahimmillaan virka-ajan kapasiteetin ylittävä kysyntä synnyttää ruuhkia, joita hoitotakuun vuoksi puretaan ostopalveluilla, jolloin budjettiin varataan vuosittain nousevat henkilöstömenot ja kasvavat ostopalvelut. Harvalla yksityisellä toimijalla on varaa kahden miljoonan investointiin alle 25% käyttöasteella ja kapasiteetin täydentämiseen ostoilla, takaisinmaksuajan ollessa reilusti yli laitteiden käyttöiän?

Yhteiskunnan näkökulmasta tilanne on lähes sietämätön. Laitteita on vieri vieressä julkisella ja yksityisellä. Hinnanmuodostuksen tapahtuessa mahdollisesti edellä kuvatulla kaavalla, lisääntynyt kapasiteetti ei laskekaan hintoja. Veronmaksajat lopulta maksavat ylikapasiteetista veroina, veroilla rahoitettavina kelakorvauksina tai ylihintaisina palveluina. Omasta laitekannasta ei julkisella luovuta, mutta palveluita ei myöskään myydä ulkopuolelle tai vuokrata tiloja ja laitteita virka-ajan ulkopuolella yksityisten käyttöön.

Cityterveyden kaltaiset ”hintahäiriköt” ovat tervetulleita markkinoille. Tällaisen myötä terveydenhuollon kustannustaso muuttuu nykyistä läpinäkyvämmäksi ja ylihintaisia, päällekkäisiä rakenteita voidaan ajan mittaan jopa purkaa. Paitsi siinä tapauksessa, että soteuudistus vie valinnanvapauden ja subventoi ylihintaisia tuotantomalleja.

Avainsanat: Terveydenhuolto, Yksityinen sektori