Asiakkaan käyttöliittymä ratkaisee

Perjantai 13.10.2023

Vuonna 1990 harva meistä puhui vielä Nokian NMT-puhelimella. Lankapuhelimet lauloivat ja tekstiviesteistä ei ollut vielä tietoakaan.

Vuonna 2000 koko Suomi käytännössä jo puhui kännykkään, useinmiten nokialaiseen. Nokia takoi Suomelle rahaa, työpaikkoja ja vaurautta. Kosketusnäytöt olivat vielä utopiaa, mutta simpukkapuhelinta pidettiin järisyttävänä keksintönä.

Vuoden 2005 paikkeilla Nokian ongelmat alkoivat kasvaa, kun kehitteillä olevasta kosketusnäytöstä luovuttiin. Tänä päivänä Nokian puhelinta käyttää kovin harva. Lähes kaikissa puhelimissa on kosketusnäyttö. Asiakkaan käyttöliittymät ovat tyystin erilaisia kuin Nokian puhelinliiketoiminnan kulta-aikana, saati lankapuhelinten aikaan.

2000-luvun alussa Suomi käynnisteli keskustelua terveyskeskusjärjestelmän uudistamistarpeista ja erityisesti sote-palveluiden rahoitushaasteista. Kymmenen vuotta myöhemmin oltiin PARAS-hankkeen syövereissä ja sote-uudistuksesta ehdittiin nähdä surullisen monta tuotantokautta ennen kuin varsinainen huipennus eli hyvinvointialueet aloittivat toimintansa.

Miksi puhun Nokian kännyköistä yhtäkkiä suurella intohimolla? Koska tarinassa on kyse myös asiakkaan käyttöliittymistä. Vuonna 1990 me emme osanneet edes kaivata kännykkää, vuonna 2000 me emme osanneet edes kaivata kosketusnäyttöä, vuonna 2010 me emme viestitelleet WhatsApilla ja vasta vuonna 2020 etäpalavereista tuli kaikille arkipäivää. Miten terveyskeskuksen käyttöliittymä on muuttunut näiden vuosikymmenten aikana?

Vuonna 2023 hyvinvointialueet painivat kasvavan palvelutarpeen, nousevien kustannusten ja tiukkenevan rahoituksen keskipisteessä. Osa hyvinvointialueista esimerkiksi Pirha ja Satakunta ovat jo ilmoittaneet pyrkivänsä karsimaan sotepe-palveluverkkoa isolla kädellä.

Varsinais-Suomessakin palveluverkkoon eli asiakkaan käyttäliittymiin tulee muutoksia. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mistä luovumme, vaan se, miten asukkaat ja asiakkaamme saavat palvelunsa. Siis, mitä käyttöliittymiä tulee lankapuhelimien tilalle.

Kun me mietimme uudistusta, on keskityttävä asiakkaan käyttöliittymien kehittämiseen. Kun tarve on lääkärille, mitä jos seuraavana aamuna suoritettavan usean tunnin ajanvaraussoittorumban sijaan saisikin heti yhteyden kotoa etälääkäriin tai -hoitajaan. Siis arki-iltana kello 19 kertoisi oireensa ensin chatiin ja tarvittaessa oireesta lähetettäisiin kuva tai avattaisiin kuvapuhelu. Mikäli asia ratkeaisi siltä istumalta, hyvä. Jos tarvittaisiin laboratorionäytettä tai röntgeniä, voisi varata samalla sähköisesti ajan mieluiten seuraavalle päivälle. Lääkäri tai hoitaja soittaisi tulosten tultua takaisin ja hoito suunniteltaisiin tulosten mukaan.

Tai jos ennestään tutun hammashoitolan väki siirtyisikin pyörille ja yhden työpäivän kuskaushärdellin sijaan lapsen hammastarkastus hoidettaisiin koulun pihalla hammashoitola-autossa. Vastaanotolta voitaisiin avata kuvapuheluyhteys huoltajaan ja näin vanhempi kuulisi, mitä tarkastuksessa ilmenee.

Näihin uudenlaisiin käyttöliittymiin on helppo löytää esteitä ja ongelmia. Koska meillä on ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää digivastaanottoa, sitä ei saisi kehittää kenellekään. Ei, vaikka esimerkiksi ikääntynyt, jolla ei älypuhelinta ole, pääsisi nopeammin fyysiselle vastaanotolle, kun kynnelle kykenevät voisivat hyödyntää digikanavia.

Kun Varha aloittaa päätöksenteon palveluverkosta, lähden siitä, että esitettävä malli sisältää kaiken sen, mitä me asiakkaille tulemme lähitulevaisuudessa tarjoamaan. Ei vain sitä, mistä me luovumme.

Se tarkoittaa asiakkaan käyttöliittymiä kotona kotihoidosta kotisairaalaan ja digipalveluihin, lähipalveluita tutussa palvelupisteessä, omassa lähiapteekissa tai pyörillä kulkevissa palvelupisteissä, kirjastoon tai kauppaan tuotavia digipisteitä, etäämmällä sijaitsevia laajempia palvelu- ja osaamiskeskuksia sekä keskitettyjä sairaalapalveluita synnytyksineen ja leikkauksineen.

Myös sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluiden käyttöliittymät muuttuvat, kun teknologia, liikkuminen ja ihmisten arki muuttuvat. Kaikkea uutta emme osaa vielä edes kysyä tai toivoa, mutta harva meistä kaipaa enää Nokian näppäinpuhelinta, saati lankapuhelimien aikaan puhelinpöydän ääreen nököttämään. 

Kunta, maakunta, valtakunta

Torstai 1.3.2018 - Sanna

Vuonna 2012 pidettyjen kuntavaalien suurin kysymys oli kuntien tulevaisuus. Matkan varrella oli väläytelty pakkoliitoksia ja erilaisilla hankenimillä kuntia kannustettiin yhdistymään. 

Täällä Varsinais-Suomessa liitoksia syntyi, joista merkittävin Salon seudulla, jossa kymmenen kuntaa yhdistyi yhdeksi Saloksi. Samalla muun muassa Piikkiö liittyi Kaarinaan, Mellilä Loimaaseen, Yläne Pöytyään ja pakotettuna Tarvasjoki myöhemmin Lietoon. 

Edellisten kuntavaalien jakolinjat kulkivat itsenäisyyden ja liitosten välillä. Erityisesti Turussa liitoksille nähtiin vahvat perustelut, kun taas kehyskunnissa mieliala oli aivan toinen.

Koska kuntauudistus kohtasi niin vahvaa vastustusta, sen ajamisesta luovuttiin ja tilalle tulivat sote- ja erityisesti maakuntauudistus. Vanhat kunnon läänit, joita kovalla tohinalla kymmenen vuotta sitten lakkautettiin, kaivetaan nyt naftaliinista. Lääni ei kuitenkaan enää ole lääni, vaan tällä kertaa maakunta. 

Kaikkien näiden erilaisten interventioiden tuloksena jopa kansa on yhtämieltä siitä, että ihmisten terveys- ja sosiaalipalvelut kaipaavat remonttia. Koko kuntauudistuksen tärkein lähtökohta on siis sisäistetty. 

Samaan aikaan ihmisten vahvat näkemykset itsenäisyydestä tuntuvat laimentuneen. Ne, joiden kunnat on liitetty aikanaan isompaan, ovat selvinneet muutoksesta hengissä. Moni niistä, joka aiemmin vastusti kiihkeästi kuntaliitoksia, suhtautuu asiaan nykyään paljon pragmaattisemmin. Kunhan veroaste ei nouse pilviin, palvelut säilyvät laadukkaina tai jopa paranevat ja oma kylä jatkaa elinvoimaisena, ei kunnalla tunnu enää olevan niin suurta merkitystä, jos kyläparlamentteja on uskominen. 

Nuoret, jotka sitten viimekädessä pisimpään näiden meidän tekemiemme päätösten kanssa elävät, eivät tunnu olevan laisinkaan kiinnostuneita kuntarajoista. He todellakin elävät jo todeksi megatrendejä: kaupungistumista, teknologian nopeaa kehitystä ja ympäristöarvojen nousua. Jos ihminen liikkuu maailmassa tai Euroopassa kuin edelliset sukupolvet aiemmin korkeintaan kotiläänissä, kuntarajat tuskin ovat tärkein elämänlaatua määrittävä elementti. 

Kevään ja kesän aikana eduskunta hyväksyy tai hylkää maakuntaan ja valinnanvapauteen liittyvät uudet lait. Kaikki tämä aika, raha ja vaiva, jotka uudistusten aikaansaamiseksi on nyt käytetty, soisi johtavan uudistusten toteutumiseen. Kuitenkin sillä reunaehdolla, että alkuperäiset tavoitteet: kustannustehokkuus, saatavuus ja vaikuttavuus todella toteutuvat. 

Miksi et lähtisi?

Tiistai 31.1.2017 - Sanna

Julkisuudessa käydään erikoista keskustelua kuntavaalien houkuttelevuudesta liittyen tulevaan maakuntauudistukseen. Epäillään, että kuntiin ei jää enää olennaisia asioita päätettäväksi, kun soteasiat siirtyvät maakunnille.

Väittämä on hullunkurinen. Soteasiat kyllä muodostavat pääsääntöisesti yli 50% kuntien budjeteista. Niistä kuitenkin käytännössä päätetään yhdessä lautakunnassa, sosiaali- ja terveyslautakunnassa, tai kuten Kaarinassa puhumme, perusturvalautakunnassa. Muita lautakuntia on useita. Toki soteasiat tulevat nykyään osin myös hallitukseen ja valtuustoon.

Olisi hyvä, että kunnissa tehtäisiin selvitys, kuinka moni valtuuston pykälistä liittyy soteasioihin. Todennäköisesti luku on jotain 10 prosentin paikkeilla, vaikka budjettivaikutus on tuo 50 prosenttia.

Kun luottamuspaikoista kisataan vaalien jälkeen, sosiaali- ja terveysasiat eivät suinkaan ole halutuin alue ja harva ääniharava pyrkii nimenomaan soteasioiden äärelle. Kaavoitus, sivistys ja moni muu houkuttelee huomattavasti enemmän halukkaita. Soteasiat vaativat toisenlaista perehtymistä ja arkielämän kokemusta harvalla päättäjällä on kuin korkeintaan terveyskeskuksesta ja vanhustenhoidosta. Jo nyt erikoissairaanhoitoon liittyvät asiat päätetään maakuntatasolla.

On siis kyse kummallisesta hokemasta ja todellisuuteen perustumattomasta uskomuksesta, että kuntapäättäjän työn mielekkyyttä ja merkittävyyttä maakuntauudistus nyt olisi radikaalisti vähentämässä. Päinvastoin, jatkossa kuntien päätöksenteossa keskitytään monesti helposti lähestyttävämpiin ja arkiosaamisella ymmärrettävämpiin asioihin.  Lähde siis sinäkin mukaan vaikuttamaan omaan arkiympäristöösi ja sen palveluihin liikunnasta kouluun, päiväkodeista kaavoitukseen! Pykäliä kyllä riittää vastaisuudessakinJ.

Laatikkoleikkejä vai laittomuuksia

Perjantai 23.9.2016 - Sanna

Uusia ratkaisumalleja yliopistoihin

Sunnuntai 22.11.2015 - Sanna Vauranoja

Opiskelemaan pääsee korkeakouluun, vaikka oppimiskyky ei koko opiskelujakson aikana yllä tarvittavalle tasolle. Rahoitus perustuu osittain suoritettuihin tutkintoihin ja rimaa joudutaan laskemaan korkeakouluissakin tämän mukaisesti.

Konkreettisia esimerkkejä tästä ovat oppilaat, jotka pyytävät 1 000-sivuisen englanninkielisen tenttikirjan tilalle ohutta suomenkielistä kirjaa, koska eivät selviä muuten. Tenteissä pelkästään suomen kielen kirjoittamistaidot kielioppeineen ovat osalla niin huonot, että vastauksia ei kunnolla kyetä arvioimaan.

Liiallinen maisterikoulutus johtaa vääristyneisiin odotuksiin työelämässä. Vaikka tiedot ja taidot eivät riittäisi, opiskeluvaiheessa on luotu suuria odotuksia tehtävänkuvista ja palkkakehityksestä.

Mikään ei ole niin kallista kuin tutkinto, joka ei johda työllistymiseen ja tarvitaan toinen kandi- sekä maisteritutkinto.

Samojen oppiaineiden maisteritutkintoja tarjotaan jokaisessa yliopistossa ja vieläpä niiden satelliittiyksiköissäkin. Päälle päätteeksi maisteritutkintoja tarjoavat ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon muodossa myös ammattikorkeakoulut.

Kanditutkinnot voitaisiin ohjata ammattikorkeaan ja mahdollista maisteritutkintoa ennen olisi vähintään vuoden harjoittelu- tai työskentelyjakso, jotta opiskelija varmistuu todellisesta motivaatiosta alalle. Maisteritutkintoja tarjoaisivat vain yliopistot.

Kanditutkinnot voitaisiin rakentaa riittävän yleistieteellisiksi, esimerkiksi humanistinen, yhteiskunnallinen ja matemaattisluonnontieteellinen, jolloin oikean maisterialan valintamahdollisuudet laajenisivat. Harva tutkinto lopulta opettaa konkreettisia taitoja työhön, tavoitteena ovat pikemminkin metataidot, joilla hankkia kussakin tehtävässä tarvittavaa osaamista.

Ammatti- ja tiedeyliopistot voitaisiin laittaa saman hallinnon alle, kuten nyt Tampere 3:ssa suunnitellaan. Näin saataisiin Turun yliopiston rehtori Väänäsen hahmottelemia hallinnollisia säästöjä.

Jos toivotaan, että suomalaiset organisaatiot tähyäisivät heti alusta kansainvälisyyteen, eikö tutkintoihin pitäisi sisältyä automaattisesti vähintään puolen vuoden vaihto jossain ulkomaisessa yliopistossa? Kokemuksesta ei olisi millään alalla haittaa.

Maisteritutkintoja ei voi eikä pidä kuitenkaan rakentaa pelkästään yrityselämän tarpeisiin. On aloja, joissa tieto ja tiede itsessään ovat yhteiskunnalle arvokkaita, vailla suoraa konkreettista sovellusmahdollisuutta yrityselämässä.

Yleistieteelliset kanditutkinnot voitaisiin suunnata työelämän tarpeisiin, jolloin jokaisella kandiputkesta valmistuvalla olisi jo takataskussaan jotain, millä tehdä ansiotyötä maisteriopintojen aikana tai niiden jälkeen, jos oma teoreettisempi maisteriala ei vedä.

Kanditutkintoja voitaisiin tarjota nykyinen ammatti- ja tiedekorkeakouluissa tarjottava määrä, maisteritutkintoja sen sijaan voidaan vähentää 20 prosentilla ilman, että Suomen kilpailukyky huonontuisi – päinvastoin.

Luovutaan eläkeiästä

Perjantai 10.4.2015 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 17.3.2015

Eläkeikää nostettiin hiljattain 65 vuoteen. Päätös saatiin aikaan liian myöhään, koska SDP oli vastoin kaikkea asiasta tarjottua faktaa ja tutkimustietoa hirttäytynyt kestämättömään vaalilupaukseen, ettei eläkeikää nostettaisi. Vetkuttelusta johtuen todellinen tarve talous huomioon ottaen olisi jo 65:n ja 70 ikävuoden välillä.

Vierailin menneellä viikolla Meyer Turun telakalla, jossa myös sivuttiin eläkeikää. Keskusteluissa nousi esiin, että vaativissa oloissa ulkona kylmässä työskentelevälle työntekijälle 65-vuottakin on paljon. Toisaalta, on töitä, joissa työkykyä riittäisi lähemmäs seitsemääkymmentä ikävuotta.

Mitä, jos luopuisimmekin eläkeiästä ja siirtyisimme työvuosien laskemiseen. Täyden eläkkeen edellytyksenä olisi 40 vuotta työtä. Mikäli työt aloittaa 18-vuotiaana ja painaa hommia keskeytyksettä, eläkeikä koittaisi jo 58-vuotiaana. Jos taas opinnot venyvät ja työt aloitellaan siinä  kolmenkympin kieppeillä, eläkkeelle jäätäisiin 70-vuotiaana.

Lisävuosista voitaisiin palkita kuten nytkin ja vuosien jäädessä alle 40:een, eläke olisi ns. perustulo, mutta ei perustuisi omiin ansioihin. Äitiys- ja vanhempainvapaa olisi työssäoloaikaa, mutta sen sijaan hoitovapaata ei työvuosiin laskettaisi. Vuorotteluvapaata ei myöskään huomioitaisi työvuosiin, mutta vuorotteluvapaata saisi käyttää jatkossakin. Sairaseläkkeet voisivat jatkua nykyisen kaltaisena. Mikäli suorittaisi toisen tutkinnon aikuisena, täysipäiväinen opiskelu ei olisi työvuosiin laskettavaa, mutta tietyn viikkotuntimäärän ylittävä osa-aikainen työ laskettaisiin eläkkeeseen.

Miten mallissa huomioidaan mahdolliset työttömyysjaksot? Miten yksityistä eläkevakuutusta voitaisiin hyödyntää? Mallissa on vielä paljon kehitettävää, mutta 40 vuoden selkeä työtavoite motivoisi nuoria työmarkkinoille, keski-ikäistyviä pysymään siellä ja nykyistä eläkeikää lähestyviä tekemään jotain muita töitä, jos omalla alalla ei työtä enää olisi tarjolla. Malli kannustaisi yrittäjämäiseen urakka-asenteeseen. Aikaa ei kulutettaisi eläkeikää odotellessa, vaan tehtäisiin työvuodet urakalla pois eläkkeen alta. 

Olisi mielenkiintoista kuulla jatkokehitysehdotuksia mallille. 

Periaate vai parannus

Sunnuntai 12.10.2014 - Sanna Vauranoja