Hoitajamitoitus käytännössä

Perjantai 14.2.2020

Kymmenen uutisissa (MTV 13.2.) useat kuntakentän edustajat esittivät huolensa uudesta hoitajamitoituksesta ja sen vaikutuksista kotihoidon resurssitilanteeseen. Arviot liikkuivat jopa viidenneksen siirtymässä kotihoidosta tehostettuun palveluasumiseen. Se tarkoittaisi haastateltujen mukaan ”katastrofaalisia seurauksia” kotihoidolle.

Ministeri Krista Kiuru vastasi ammattilaisten esittämiin huoliin, että ”huoli on turha, mutta kysymys aiheellinen”. Tämä mystinen vastaus herätti kuulijassa huomattavasti enemmän huolta kuin sen myöntäminen, että meillä on edessämme hoitajapula. Tuntuu myös kummalliselta, että vahvasti työntekijän äänellä puhuva SDP:n ministeri ohittaa ammattilaisten näkemyksen olankohautuskella. 

Ei tarvitse olla meedio ymmärtääkseen, että hoitajamitoituksen kategorinen nosto 0,7:ään ei aiheuta katastrofia pelkästään kotihoidossa, vaan se synnyttää katastrofin koko kuntakentän vanhuspalveluihin. Katastrofin seuraukset tulevat eritoten ikääntyneen iholle ja lystin maksavat kaikki veronmaksajat. 

Meillä syntyy tilanne, jossa hoitajiksi haalitaan kirjekurssien avulla ketä tahansa. Koko alan ammattiarvostus ja -ylpeys on vaarassa, jos tietyistä sisäänpääsykriteereistä ei enää kyetä pitämään kiinni. Epäpätevät ohikulkijat, haamuhoitajat ja mitä eriskummallisemmat ratkaisut mitoituksen täyttämiseksi otetaan käyttöön. Vai ryhtyvätkö kenties eniten ikääntyvillä alueilla, esimerkiksi Kainuussa, kaikki työikäiset jatkossa hoitajiksi.

Toinen vääjäämätön seuraus tulee palveluiden saatavuuteen. Ympärivuorokautinen hoito maksaa nykykäytännöllä 3 500-4000 euroa per kuukausi per henkilö. Mitoituksen muutoksen myötä kuukauden hinta palvelutalossa nousee noin 5000 euroon. Pelkästään Turun kaupunki arvioi (TS 7.2.) lisälaskuksi kymmenen miljoonaa vuodessa.

Kaikki tiedämme, että kunnat kyntävät jo nyt jäätävissä talousvaikeuksissa. Mikä lienee yksinkertaisin ratkaisu näiden kustannusten hillitsemiseksi: palveluiden saatavuuden vaikeuttaminen. Kunnat siis muuttavat palveluihin pääsyn kriteereitä entistä tiukemmalle ja entistä harvempi ikääntynyt pääsee ympärivuorokautisen hoidon piiriin. Jos samalla kotihoidon saatavuus pienenee resurssipulan vuoksi, pahimmillaan vanhukset joutuvat heitteille. 

On turha elätellä illuusiota, jossa laki suojelisi vanhusta käytännön laiminlyönneiltä. Laki on kyllä, mutta kunnat itse päättävät varsin itsenäisesti ympärivuorokautisen hoidon myöntämisen kriteereistä ja siinä missä Kauniaisissa hieman höppänä vanhus voi päästä palvelutaloon, toisessa kunnassa hoito on tarjolla lähinnä muutaman viikon tai kuukauden saattohoitona. Alan ihmiset kertovat jo nyt, että vanhusten kunto on muutamassa vuodessa romahtanut merkittävästi, kun he saapuvat hoitokotiin. 

Ilman mitään poliittista värikynää, on hyvä nähdä, että tämä poliittinen vaalitemppu on vailla logiikkaa tai järkeviä perusteluita. Johtopäätöstä, hoitajamitoituksen muuttamsita 0.7:ään ei ole johdettu niin sanotusti tiedolla ja mitoitus on susi jo ennen syntymistään. Minusta huoli ja kaikki aiheeseen liittyvät kysymykset ovat erityisen aiheellisia ja mieluiten kuuntelisin asiantuntijoita asian tiimoilta mielipiteiden sijaan. 

Avainsanat: Hoitajamitoitus, Kunnat, Ikääntyminen, Terve talous, Hallitus

Hyvä vanhuus

Torstai 23.3.2017 - Sanna

Kaarina-lehdessä (22.3.) perusturvalautakunnan korkea poissaoloprosentti nousi otsikoihin, kun muutama jäsen on joutunut olemaan paljon pois kokouksista. Edellisvuonna poissaoloja oli vain 7,5%, joten pitkäaikaisesta trendistä ei onneksi voi puhua. Isossa lautakunnassa työskentelykään ei ole poissaoloista huolimatta vaarantunut ja lautakunnassa on nämä neljä vuotta ollut hyvä pöhinä päällä: paljon on saatu aikaan.

Yksi tärkeä ryhmä lautakuntamme alalta ovat ikääntyneet. Kun puhumme ikääntyneistä, ensimmäiseksi kompastuskiveksi muodostuu sopivan termin valinta. Milloin puhumme senioreista, ikääntyneistä entä vanhuksista.

Vanhuksena voitaneen pitää henkilöä, joka kuuluu ikänsä mukanaan tuomien rajoitteiden vuoksi useampien kunnallisten tukipalveluiden piiriin. Kaarinassa tarjolla on laaja valikoima kotiin vietäviä palveluita kotisairaalasta kotihoitoon ja omaishoitoon aina vaativimman tason ympärivuorokautiseen hoivaan saakka. Kaarina on itseasiassa tunnettu erityisen hyvistä ikäihmisten palveluista.

Vanhustenhoidossa lähdetään siitä, että ihmiset voisivat asua kotona mahdollisimman pitkään. Monen ikääntyneen mielestä tavoite on hyvä, sillä eivät kaikki suinkaan halua lähteä kotoaan. Aina kotiin vietävät palvelut eivät kuitenkaan luo turvallista ja hyvää arkea vanhukselle. Vakavat muistiongelmat, toimintakyvyn rajoitteet ja yksinäisyys ovat suurimpia kotona pysymisen esteitä.

Yllättävintä oli tilinpäätösvertailu, josta kävi ilmi, että kotihoito maksaa kunnalle tunnissa enemmän kuin yksi hoitopäivä uudessa seniorihoitokylässämme. Kotona asuminen ei siis ole aina edes taloudellisesti järkevä vaihtoehto.

Turvallisen arjen muodostavat monet seikat: esteettömyys asuinympäristössä, lääkkeiden muistaminen, tulipalovaaran ehkäisy, kuten lieden automaattinen sammuminen jne. Moneen arjen haasteeseen löytyy jo helppoja ratkaisuja teknologiasta, kuten liesivahti, voinnintunnistin ranteessa, joka hälyttää, mikäli henkilö ei liiku tai syke muuttuu radikaalisti, turvarannekkeet ja automaattiset lääkeannostelijat.

Turvallisen arjen ja toimivan terveydenhoidon lisäksi tarvitaan monipuolista ravitsemusta, sosiaalisia suhteita ja toimintakykyä ylläpitävää liikuntaa. Moni vanhus sanoo, ettei viitsi vain itselle kokata ja syödään hyvin yksipuolisesti. Jos ruokavaliosta puuttuu esimerkiksi rautaa, seurauksena voi olla huimaus. Kaatuessa kalsiumvajeen ohentamat luut eivät kestä ja tulee vaikeita sairaalahoitoa vaativia murtumia tai lihasvoima on proteiinin puutteessa heikentynyt, eikä henkilö pääse omin voimin ylös.

Yksinäisyys taas kalvaa elämäniloa ja on vaikea tarttua ruuanlaittoon tai lähteä liikkeelle. Liikunnan puute synkentää mieltä ja heikentää toimintakykyä. Hyvä vanhuus on siis varsin monen asian summa.

Perusturvalautakunnassa me kerran kuukaudessa tasapainoilemme kaikkien näiden kysymysten, mutta myös riittävän terveydenhoidon, perhepalveluiden, lasten huostanottojen ja työttömien aktivoinnin välillä. Asiat ovat monimutkaisia, vaativat perehtymistä, mutta ovat myös varsin mielenkiintoisia.

Raha antaa raamit mahdollisuuksille, inhimillisyyttä unohtamatta. Joskus ratkaisut voivat olla pienestä kiinni, eikä raha ratkaise kaikkea. Uudet tavat tehdä ja toimia innostavat niin ikääntyneitä, heidän läheisiään kuin henkilöstöäkin. Esimerkkinä uusista tavoista tehdä on tänä keväänä perustettu kuntoutustiimi, uusien teknologioiden käyttöönotto hoivakodeissa ja kotihoidossa, kotisairaalan käynnistäminen ja yhteisöllinen perhehoitokylä.

Lisää uusia ratkaisuja on luvassa, kun ensi vuonna Kaarinassa aukeaa vanhusten palvelutori Eerikki, yhteisöllinen soluasumismuoto Onnikka IV:ään ja sähköinen palvelusivusto sopivan ikäihmisten palvelun löytämiseksi.

Usein puhutaan ongelmista, rahojen riittämättömyydestä ja vain harmitellaan asioita. On todettava, että meillä Kaarinassa on saatu aikaan hyviä asioita ja koko ajan luodaan uutta. Siitä voimme kiittää innovatiivisia ja ahkeria virkamiehiämme, aktiivisesti keskustelevaa ja uudistushaluista lautakuntaa, tietysti kuntalaisiamme, jotka palvelut mahdollistavat ja niitä käyttävät sekä yrityksiä, jotka uusia ratkaisuja alati kehittävät. 

Avainsanat: Sote, Kaarina, Turvallinen arki, Vanhuus, Ikääntyminen

Ookko nää viälä henkissä?

Tiistai 3.11.2015 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu 3.11. Uuden Suomen Puheenvuorossa

Slaavilaismelankoliseen mieleemme on istutettu vuosikymmeniä, että positiivisuus on pessusta, pessimisti ei pety. Suomessa vaikeneminen on kultaa ja onnea kätketään viinan sekä kansanlaulujen voimalla. Tyhjännaurajista varoitellaan kuin susista 1800-luvun pihapattoolla ja innostuminen on saanut oman mielialahäriökoodinsa. 

Alan tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ensimmäinen asia, joka täällä vaatii suurimman - ja vaikeimman rakennemuutoksen, ovat suomalaiset ajattelumallit. Siinä, missä me näemme hankaluuksia, vaikeuksia ja heikkouksia, on meidän ryhdyttävä systemaattisesti etsimään mahdollisuuksia. 

Otetaan esimerkiksi suomalaisten ikääntyminen. Pää riipuksissa me kuljemme pohtimassa, miten tästä ikärakenteen muutoksesta oikein selvitään. Kun joku alle 70-vuotias kolkuttelee maamme rajoilla halunaan tehdä töitä ja rakentaa turvallinen nuoren ihmisen arki sekä perhe Suomen ikiroutaiseen kulttuuriympäristöön, hänet mieluiten passitetaan takaisin lähtöpisteeseen. Ikärakenne ei korjaannu tämäntyyppsiillä nuorilla. Haluamme erityyppisiä nuoria, eikä ehkä niitäkään, koska niillä voi olla jotain uusia, pelottavia ajatuksia. 

Meillä myös järkytytään nousevista vanhuspalveluiden kustannuksista. Ensin pakotetaan kaikki muuttamaan Helsinkiin ja ottamaan täysin kohtuuton asuntolaina asumishommiin. Sitten ihmetellään, kun mummot yksinään siellä korvessa koittavat selviytyä, eikä omaisia näy missään. Sama mummo sitten lopulta saadaan hoivakodin hellään huomaan, jossa kotouttamisvaiheeseen kuuluu tehdä muistisairautta potevasta neliraajahalvattu. On nimittäin helpompaa kuihduttaa mummo petiin kuin antaa niiden soheltaa kärryjen ja keppiensä kanssa täysin villinä ja vapaana hoivakodin käytävillä. Neliraajahalvautus onnistuu alle kuukaudessa: ei vaan tarjota liikuntaa. 

Liikuntaa, joka ylläpitäisi toimintakykyä ja elämänlaatua, meillä taas ei ole varaa tarjota kuin korkeintaan kerran viikossa ja sen ohjaamiseen tarvitaan vähintään neljän vuoden korkeakoulututkinto. Järkyttävää tässä on enää se, että kuinka moni on mahtanut ilman minkään sortin tutkintoa ja ammattitaitoa tehdä jumppaa kotona Jane Fondan koiranpissaliikkeiden innoittamana. Siitä on syytä käynnistää selvitys ja mahdollisesti naistenlehdet pitäisi kieltää. 

Suomessa halutaan tietysti myös tehdä digiloikka. Vaarana on kuitenkin, että ihmisten kohtaaminen jotenkin loppuisi siinä loikassa kokonaan ja siksi pitää tarkoin miettiä, mitä sitten lopulta oikein digitalisoidaan. Saahan mummo kohdata ihmisen kotipalvelussa, kun ovella käydään huutamassa, että "ookko nää viälä henkissä?". Digitalisaation kärkihankkeeksi päätetään valita paperitulosteiden skannaaminen pdf-dokumenteiksi. 

Jos joku täällä keksii alkaa harjoittaa palveluliiketoimintaa, jolla mummon elämänlaatua voitaisiin kohentaa vielä vaikka siellä kotona asuessa, jo alkaa todellinen huoli ja murhe vaivata. On mahdollista, että luottamuksellista tietoa, kuten henkilön nimi, päätyy vääriin käsiin. On myös mahdollista, että naapurin Pekka saa maksettua moisella kapitalistisella ryöstöpalveluliiketoiminnalla itselleen palkkaa. Eikä tiedä, vaikka naapurin Pekallakin niitä kansainvälisiä pääomasijoittajia ja veroparatiisiyhtiöitä on taustallaan. Hyvin voi olla, kun sillä on se hieno autokin.

Ja kuka on miettinyt vientitasetta. Mummon hyvinvointi ei nimittäin ole mikään oikea Tuote, jonka suunnitteli insinööri. Oikea tuote on suunniteltu mieluiten ilman asiakasta. Sille on tehty kattavat kannattavuuslaskelmat, jossa myynti ja markkinointi eivät kuulu todellisen Tuotteen kulurakenteisiin. Hyvä tuote myy kyllä itse itsensä. Oikea Tuote ei ole mitään toistemme paitojen tai selkien pesemistä, sellaista palveluhömpötystä, vaan kovan luokan vientibisnestä. Jos oikea Tuote voidaan suinkin tehdä konepajassa ihan oikeassa tuotantohallissa, se on hyvä ja sille löytyy varmasti Tekes- Tykys ja Elys -rahoitusta. 

Jos kaikesta tästä ponnistelustamme ja ikääntymisen ennaltaehkäisystä huolimatta mummo vanhenee ja niitä mummoja alkaa olla enemmistö suomalaisista, voitaisiinhan täällä ryhtyä etsimään parhaita käytäntöjä mummojen elämänlaadun, toimintakyvyn ja julkisen sektorin kustannustehokkuuden ylläpitämiseksi. Sellaisille tuote- ja palveluinnovaatioille voisi olla vaikka millaista vientipotentiaalia ja kaikki haluaisivat matkustaa Suomeen katsomaan uudenlaisia seniorikyliä ja ketteriä toimintatapojamme. Mutta meillä on täällä Suomessa nyt tämä koulutusvientiprojekti. Eikä meillä ole muita projekteja.

Avainsanat: Ikääntyminen, Uusi tapa, Yrittäminen, Johtaminen