Share |

Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoro budjetista 2019

Maanantai 12.11.2018 - Sanna

Arvoisa valtuuston puheenjohtaja, kaupunginvaltuutetut ja kokousyleisö!

Kiitos osallistujille tähän mennessä käymästämme budjettikeskustelusta. Keskustelu on ollut Kaarinan arvojen mukaisesti avointa ja budjettia on tehty yhdessä. Meillä Kokoomuksessa keskusteluun nousi erityisesti kolme teemaa: johtajuus, johdonmuakisuus ja terve talous. 

Nyt päätettävänämme oleva budjetti ei ole tasapainossa, vaan se sisältää selkeän alijäämän. Siksi työ vasta alkaa, kun tämä pykälä on saatu käsiteltyä. 

Vuonna 2015 kokoomuksen aloitteesta sosiaali- ja terveyspalveluissa tehtiin palvelutasokartoitus, jonka mukaan palvelut jaettiin kolmeen kategoriaan: must have (lakisääteiset), should have (vaikuttavat, ennaltaehkäisevät palvelut ja nice to have (kiva olla, täysin vapaaehtoiset) palvelut. Nykyään sotepalveluissamme puhutaan sujuvasti must have, wise to have ja nice to have -palveluista. Samaa ajattelua tarvitaan myös muille toimialoille. 

On rehellisyyttä ja viisautta myöntää, että lakisääteisten ja hyödyllisten palveluiden lisäksi me teemme myös kenties vähemmän hyödyllisiä asioita. Palvelut saattavat olla vanhentuneita, eivät enää palvele parhaalla tavalla kuntalaisia, asiakkaita, toiminta ovat päällekkäistä tai prosessit tarpeettoman raskaita. Meidän pitää keskustella siitä, mitä säilytetään ja mistä voimme luopua lean -ajattelun hengessä. 

Kuten kaupunginjohtaja Harri Virta omassa puheessaan totesi, investointiohjelmamme on erityisen raskas. Pahimmillaan asukaskohtainen velka voi nousta kriisikunnan rajoille. Myös investoinnit pitäisi kyetä jakamaan pakollisiin (must have), viisaisiin (wise to have) ja hupi-investointeihin (nice to have). Ja jostain myös kyettävä luopumaan. 

Me päättäjät siis ryhdymme yhdessä virkamiesten kanssa tasapainottamaan taloutta heti vuoden vaihteessa. Se tarkoittaa sekä käyttötaloutta että investointeja! Silloin kysytään päättäjiltä johdonmukaisuutta ja virkamiehiltä johtajuutta. 

Kaikki kipeät päätökset eivät voi jäädä odottamaan tulevaisuutta, vaan meidän on ryhdyttävä tekemään niitä nyt, kun se ei vielä ole myöhäistä. Toisaalta, onnistuminen mitataan jokapäiväisessä työssä ja sen johtamisessa. Pelkät päätökset eivät vielä riitä. Kun jokin toimintamalli päätetään ottaa käyttöön, se myös otetaan ja sen toteutumista seurataan. Jos jollekin hankkeelle annetaan raami, siitä myös pidetään kiinni. 

Tästä hyvä esimerkki on koulurakentamisen hankkeet. Me olemme varanneet tarvittavat resurssit, jotta

  • kilpailutukset onnistuvat
  • laatua, aikataulua ja kustannuksia seurataan
  • poikkeamia ei tapahdu tai niihin reagoidaan ja ne korjataan välittömästi.

Meillä on rakennushankkeille nimetty kullekin oma vastuuhenkilö, joka henkilökohtaisesti vastaa siitä, että nämä tavoitteet toteutuvat ja raamissa pysytään. 

Tarvitaan siis rohkeutta, johdonmukaisuutta ja johtajuutta terveen talouden saavuttamiseksi!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaarina, Terve talous, Johtaminen, Budjetti

Kuka säätää ja mitä

Lauantai 10.3.2018 - Sanna

Kaarinan sivistyslautakunnan puheenjohtaja (sd.) ruotii aamun Turun Sanomissa Kaarinan kaupunginhallituksen päätöstä käyttää sivistysjohtajan viransijaisuuteen otto-oikeutta ja julistaa viransijaisuus avoimeen hakuun sisäisen täytön sijaan. 

Vastinetta en koe tarpeelliseksi lähettää sanomalehteen, koska asian ruotiminen lehtien palstoilla ei ole erityisen tyylikästä. Täällä omassa blogissani voinen kuitenkin korjata muutaman tekstissä olleen virheellisen seikan meidän "kummallisen ryhmän" kokoomusedustajien puolesta. 

Kaupunginhallituksen käytettyä asiaan otto-oikeutta, asiaa käsiteltiin yhdessä poliittisissa neuvotteluissa. Neuvotteluissa toin esiin usean kokoomuslaisten ajatuksia sivistyspalveluiden organisaation kehittämisestä kohti soteasentoa; sivistyspalveluidemme merkitys kun entisestään kasvaa, mikäli sotepalvelut ja moni muu toiminto siirtyvät maakunnalle. 

Sivistyspalveluihin koemme tarpeelliseksi tuoda vahvaa kehittämisosaamista jatkossa sivistysjohtajan avuksi. Kehittämisalueita ovat muun muassa oppimisympäristöihin, oppimateriaaleihin, sähköiseen asiointiin koko toimialalla, taloushallintaan, elinkaariajatteluun, aktiiviseen viestintään ja moneen muuhun liittyen. Sivistysjohtajan viransijaisuutta ajattelimme siis isommalla aikaikkunalla kuin vain 10-12 kuukauden sijaisuuden näkökulmasta. 

Tämä esityksemme kehityspäällikön pysyvästä virasta nähtiin neuvotteluissa arvokkaana, mutta aikataulun puitteissa hankalana. Neuvotteluissa ja hallituksessa päätettiin enemmistön voimin hakea tässä kohdin viransijaista, joskin kehittävää työotetta painottaen. 

Hallitushuoneessa päätöksestä käytiin kyllä keskustelua, mutta se ei luonnollisesti ole julkista eikä suinkaan kuulu lehtien palstoille. Yhden työntekijän asioiden ruotiminen julkisesti on myös erittäin arveluttavaa. Näin ollen päätöksen taustalla olevia keskusteluita on tarpeetonta tämän enempää avata. Sivistyslautakunnan puheenjohtaja ei istu hallituksessa. 

Mitä taas tulee huoleen siitä, että hyvää sijaista ei ole saatavilla tai perehdyttämiseen menee koko aika, voinen sanoa, että kyllä on saatavilla, kiinnostuneitakin on jo useampia, eikä perehtyminen asiaa jo etukäteen tuntevalta tosiaankaan vie vuotta. Työhön todennäköisesti pääsee kiinni muutamassa kuukaudessa. Ja tottakai, valittava henkilö voi hyvinkin tulla kaupungin sisältä, jolloin perehtyminen käy vieläkin nopeammin. 

Liian usein julkisella sektorilla liioitellaan asioiden monimutkaisuutta ja epäillään, että uusien asioiden oppimiseen menee vuosikausia. Tällainen vuoden sykli on yksityisellä puolella aivan arkipäivää yhdessä tehtävässä ja toisaalta, mitää pysyviä virkoja ei ole. Vai kuinka ulkopuolelta tuleva toimitusjohtaja voi saada pyörät pyörimään esimerkiksi pörssiyhtiössä vain muutamassa kuukaudessa oikeaan suuntaan?

Entäpä sitten kirjoituksessa esitetty huoli siitä, että "poliitikot hämmentävät soppaa, johon yksikään heidän lusikoistaan ei kuuluisi" on hurmaava popularisointi, vailla mitään poliittista muistia tai logiikkaa. Kaarinassa "erittäin kummallinen ryhmä" teki viime valtuustokaudella suuren suuria päätöksiä nimenomaan juuri organisaatioon liittyen. Usean vuoden valmistelutyö ASKEL-elinkaarimallin käyttöönottamiseksi organisaatiouudistuksen pohjana vedettiin vessasta alas ja tehtiin kaikkien muiden kuin kokoomuksen tuella nykyinen organisaatiomalli, jonka epäloogisuudet alkavat paljastua myös poliitikoille päätös kerrallaan. Yksi malliesimerkki tästä on liikuntapalveluiden siirto tekniselle toimialalle. 

Kuten sanottua, kokoomus ei tuolloin uutta organisaatiorakennetta tukenut ja siten voinemme myös osallistua keskusteluun palvelualuejohtajien sijaisuuksista: miten ne on mielekästä toteuttaa. 

Millaista työnantajapolitiikkaa siis tämä viime keväänä tehty organisaatiouudistus olikaan, missä usean vuoden, koko henkilöstön huolella tekemään organisaatiouudistukseen vedettiin rastit päälle. Entä, olisiko tämän hetken joukkoirtisanoutumisilla ja tuolla uudistuksella jotain tekemistä keskenään?

Vielä lopuksi on todettava, että Kaarina on saanut paljon negatiivista julkisuutta liittyen nimenomaan kouluasioihinsa. Nyt lautakunnan puheenjohtaja näyttää mallia, miten tätä negatiivista kierrettä halutaan oikein jengata syvemmäksi.

Katsomme, että meillä on pätevät henkilöt hoitamassa omaa nykyistä leiviskäänsä ja tämän lisäksi tiettyjä osa-alueita on hyvä vahvistaa jatkossa. Yksi näistä on viestintä. Ja nimenomaan hyvästä viestinnästä on aiheellista osoittaa kiitokset näin lopuksi niin Piikkiön yhtenäiskoulun kuin Rungon koulun rehtoreille mallikkaasta, informatiivisesta ja proaktiivisesta tiedottamisesta liittyen koulujen tuleviin remontteihin. Kyllä täällä siis on paljon hyvääkin ja muki on pikemmin puoliksi täynnä kuin tyhjillään. 

Hyvän yhteistyön, vahvan sivistyksen ja positiivisten asioiden vahvistamisen puolesta,
Sanna Vauranoja ja Ulla Myntt

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaarina, Politiikka, Johtaminen, Sivistyspalvelut

Ei näin

Torstai 8.2.2018

Kaarinan koulutoimi on rämpinyt kriisistä toiseen viimeisen vuoden. On sisäilmaongelmia, seksuaalista ahdistelua ja nyt vielä tämä lukion musiikkiteatterilinjan lopetusaie.

Olen todella pöyristynyt ja pahoillani siitä, että julkisuuteen tullaan ennen lautakuntakäsittelyä kertomaan, että linja lopetetaan. Lautakunnan esittelytekstissä oppilaiden kerrotaan olevan huonompaa ainesta ja koko esittely on kirjoitettu tarkoitushakuisesti. Musiikkiteatterilinjan oppilailta ei ole muistettu tiedustella aiheesta mitään. Ei voi kuin kysyä, mitä tämä tällainen touhu oikein on.

Ensisijaisesti meillä Kaarinassa pitää nyt kiinnittää kahteen asiaan huomiota: johtamiseen ja viestintään. 

Käytännössä se tarkoittaa vähintään seuraavia asioita:
- Julkisuuteen ei tulla kertomaan esimerkiksi linjan lopetuksesta, kun lautakunta ei ole edes käsitellyt vielä asiaa. Imagohaitat, epätietoisuus ja väärinymmärrykset ko. linjalle ja oppilaille ovat mittavat. -> Kuka tiedottaa, mitä, missä ja milloin. 
- Esittelytekstin on oltava asiallinen ja puolueeton, ei tarkoitushakuinen ja loukkaava.
-> Mitä kirjoitetaan. 
- Viestintään on panostettava kokonaisuutena sekä määrän että laadun suhteen. Parempi on kertoa enemmän kuin vähemmän, mutta on pitäydyttävä faktoissa. Mielipiteet eivät ole faktoja. -> Lisää asiallista viestintää. 

Olen siis enemmän kuin pahoillani lukion musiikkiteattterilinjaan kohdistuneista tapahtumista ja epäoikeudenmukaisista toimista. Ensin lähtee opettaja, suurproduktio joudutaan peruuttamaan ja sitten syytetään jo muutenkin pettymyksiä kokeneita nuoria huonoksi oppilasainekseksi. Eihän me oikeasti kohdella nuoriamme näin?!

Vähän vastaavaa henkeä oli alkuvuonna ilmi tulleen seksuaalisen ahdistelun käsittelyssä: mitään ei ollut muka tehtävissä. Emme me voi piiloutua johonkin vanhenemisiin ym. vaan kyllä nimenomaan aikuiset: virkamiehet ja poliitikot täällä voivat asiaan puuttua! Samoin tähän lukion toimintaan on meidän poliitikkojen puututtava, jos sitä eivät viranhaltijat tee.

Toivottavasti saamme alkaneen vuoden aikana paremmalle tolalle nämä asiat! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaarina, Koulut, Lapset, Johtaminen, Viestintä

Virkamies pysyköön lestissään

Perjantai 13.5.2016 - Sanna

Erityisesti vasemmistopoliitikot nostivat älläkän, kun Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty ilmoitti siirtyvänsä Terveystalon palvelukseen. Olen todella hämmästynyt keskustelun sisällöstä, jossa ajatellaan , että virkamies ei voisi siirtyä virasta yksityisen työnantajan palvelukseen, koska hänellä on julkisista palveluista jotain salaista tietoa. ? .

Keskustelun taso kertoo juuri niistä skeemoista ja ajattelumalleista, joita yhteiskunnassamme on ikävä kyllä aivan liikaa. Joitakin niistä mainitakseni, yritykset ovat pääsääntöisesti ylikansallisia Panamayhtiöitä. Yritykset tuottavat vain voittoa omistajilleen ja kaikki yritykset repivät voiton työntekijöisen selkänahasta. Julkinen palvelu on laadukasta, yksityisistä sen sijaan ei koskaan tiedä. Yksityiset palvelut ovat kalliimpia, koska hintojen päälle tulee voiton osuus. 

Minusta olisi aivan välttämätöntä, että virkamiehet työskentelisivät myös yksityisellä ja yksityiseltä sektorilta voisi siirtyä virkamieheksi. Olisi hienoa, jos virkamies ymmärtäisi yritysten realiteetit ja pyrkisi mieluummin tekemään yhteistyötä yritysten kanssa kuin päinvastoin.

Mikäli tehtävän vaihtoon liittyy jotain kilpailukiellon piiriin kuuluvaa, normaali karenssi on yleensä puoli vuotta, ei sen enempää. Kun toimitaan julkisella sekotrilla, toivoisi, että tiedot olisivat muutenkin avoimesti saatavilla, joten viranhaltijalla ei pitäisi olla mitään erityistä tietoa takanaan. On normaalia, että ihmisillä on osaamista, jota he vievät mukanaan työnantajalta toiselle. Näin tapahtuu myös yksityisen sektorin sisällä siirryttäessä. 

Mitä vielä tulee näihin haitallisiin uskomuksiin, Suomessa on paljon myös suomalaisomisteisia perheyhtiöitä. Yritysten yksi tehtävä on tuottaa voittoa riskin vastineeksi omistajilleen, mutta riippuu yrityksen ja sen omistajien arvoista, kuinka suurta voittoa tavoitellaan ja millä keinoin. Monet yritykset menestyvät juuri hyvällä henkilöstöpolitiikallaan.

Molemmat, julkiset ja yksityiset voivat olla aivan yhtä hyvin laadukkaita kuin laaduttomiakin. Palvelun julkinen tuottamispohja ei takaa laatua. Yksityiset onnistuvat usein tekemään prosessinsa kustannustehokkaammin, koska budjettia ei voi kasvattaa veroja nostamalla ja tavoitteena on onnistua myös taloudellisesti. Yleensä se ohjaa koko kejtua toimimaan tehokkaammin, myös kustannustehokkaammin. Voittoineen kaikkineen yksityinen yritys voi siis olla julkista kustannustehokkaampi. 

Kun ryhtyy kommentoimaan tällaisia normaaleita työelämän ilmiöitä, mistä Rädyn tapauksessakin on kyse, kannattaa ensin vähän reflektoida omia ajattelutapojaan. Toki, jos työelämän lainalaisuudet ovat vieraita, voi syntyä epäilyksiä, joilla ei ole totuuspohjaa. Onnea siis Laura Rädylle uuden työn johdosta, toivottavasti vastaavasti julkiselle sektorille saadaan yritysmaailmassa pätevöityneitä johtajia. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Laura Räty, Johtaminen, Terveyspalvelut, Uskomukset

Pienin yhteinen nimittäjä

Torstai 4.2.2016 - Sanna Vauranoja

Keskustelu, joka syntyi tasavallan presidentti Niinistön eilisestä valtiopäivien avajaispuheesta, on osoittanut jälleen, miten metsästä me olemme. Konsensusyhteiskunta, jossa on yksi sallittu totuus, eikä mitään valmiuksia keskusteluun.

Eräs yritysjohtaja vertaili minulle taannoin suomalaisen ja ruotsalaisen yrityskulttuurin eroja. Hän korosti ruotsin kielen verbiä genomtänkä. Tälle ei ole edes kunnollista vastinetta suomen kielessä. Ruotsalaiset käyvät asian perusteellisesti läpi kuuntelemalla tasapuolisesti kaikki näkökulmat, tekevät päätöksen ja etenevät päätettyyn suuntaan.

Suomalaiset naureskelevat ruotsalaisia diskuteeraajiksi ja tekevät häthätää päätöksen punnitsematta lainkaan eri vaihtoehtoja. Nopeus on täällä aina ollut valttia. Valitettavasti se johtaa myös nopeisiin takinkäännöksiin, eikä jo tehdyt päätökset juuri lainkaan johda päätettyihin toimenpiteisiin.

Presidentin puhe ei selvästikään ollut nyt sallitun valtavirtakeskustelun mukainen. Oikeasti moni suomalainen huokaisi helpotuksesta, että vihdoin arvovaltaisin suomalainen sanoi ääneen sen, mitä niin moni on ajatellut. Suomessa sallitun valtavirtakeskustelun rajat voivat kuitenkin määrittää marginaalihuutajat, koska meillä tavoitellaan aina konsensusta. Ja konsensuksessa ratkaisee pienin yhteinen nimittäjä.

Tästä ilmiöstä käy hyvänä esimerkkinä paluu yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. On käytännössä mahdoton hahmottaa, mistä täällä vielä oikein neuvotellaan. Yhä pienenevän joukon etujen säilyttämisestä. Etujen, joista eivät nauti enää edes puolet suomalaisista. Eduista, joista nauttii tulevaisuudessa yhä pienenevä joukko.

Kaikesta päätellen pääministerikin alkaa jo piiputtaa tässä pienimmän yhteisen nimittäjän vatuloinnissa. Vaikka vaaleissa kansa on antanut mandaattinsa tehdä tarvittavat päätökset, oikeastaan niitä ei kuitenkaan saa sillä porukalla tehdä. Ennen päätöstä ei keskustella, alustavien päätösten jälkeen nostavat kriitikot päätään ja lopulta jäädään välitilaan, jossa tyytymättömiä ovat kaikki.

Siinä, missä Viinasen, Lipposen ja Niinistön kantti kesti tehdä päätöksiä, on tilanteen haastavuus kasvanut potenssiin kymmenen. Sosiaalinen media ja online-elämämme on muuttanut myös päätöksentekoa. Väemmistö voi vesittää enemmistön päätökset, koska kaikilla pitää olla hyvä mieli.

Se vaan, että koko laiva voi upota matkustajineen, koska marginaalihuutajilla oli erilainen näkemys ensin ohjauksesta ja lopulta pelastuslauttojen käytöstä ja täytöstä. Vielä pitäisi löytää konsensus, mikä biisi soitetaan kannella viimeiseksi. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Konsensus, Johtaminen, Päätöksenteko, Maahanmuutto

Solsidan

Perjantai 20.11.2015 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu alkuperäisenä Uuden Suomen Puheenvuorossa.

Die Welt –lehden tämän hetken toiseksi luetuin artikkeli kertoo Suomesta. Kansainväliset lehdet ovat viime aikoina muutenkin uutisoineet ahkerasti meistä, sillä olemmehan Euroopan sairas mies. Bkt:n kehitys on alle Kreikan ja ongelmia riittää.

Asia, jota ei näissä kirjoituksissa riittävästi tuoda esiin, on täällä vallitseva kyvyttömyys päätöksiin. Itse asiassa johtajuuden puute ja kyvyttömyys ennen muuta vaikeisiin päätöksiin on syy, miksi Suomi on sairas mies. Valtaa on annettu liiaksi sieltä, missä vastuu kannetaan.

Surullisin esimerkki tästä on meneillään oleva Postin lakko. Kirjepostin ja sanomalehtijakelun tulevaisuutta ollaan lopettamassa lopullisesti. Nyt viimeistään on aika siirtyä digilehtiin ja joulupostimerkit voi hyvin käyttää hyväntekeväisyyteen.

Sairaan miehen ilmiö on varmasti tuttu terveydenhuollossa. Diagnoosit on tehty oikein ja huolella. Jos diagnoosin jälkeen aloitetaan vääränlainen hoito tai hoito jätetään tekemättä, potilas tulee yhä sairaammaksi tai jopa kuolee. Potilas voi myös kieltäytyä parantavasta hoidosta ja luottaa omiin lääkkeisiinsä, jolloin lopputulos todennäköisesti on yllä kuvatun kaltainen.

Jos tarkastellaan sairauksiamme kuntatasolla, sotepäätös saatiin viimehetkellä. Kolme vuotta kaupunginvaltuutettuna ovat osoittaneet, että kunnissa ei ole riittävää taloudellista osaamista kymmenien ja satojen miljoonien budjeteista päättämiseen. Poliitikot tekevät nice-to-have päätöksiä ja vierastavat ohjaamista luvuilla. Jaetaan rahaa ja lisätään palveluita, vaikka kirstu on tyhjä. Suomen (kunta)talous tarvitsee näköjään todella tiukkaa valtionohjausta, kun ei realiteetteja haluta ymmärtää.

Valtion tasolla pakkolakien jatkuva liennytys tai esimerkiksi asumistukipäätöksen pyörtäminen ovat esimerkkejä hoidon jäämisestä puolitiehen. Ikävät päätökset pitää nyt kyetä tekemään Viinasen-Niinistön hengessä, tai joku muu tekee ne meidän puolestamme. Ehkä saamme tänne kreikkalaisia vastavieraita kertomaan, miten täältä noustaan.

Yritystasolla puhutaan ylöspäin delegoinnista. Suomalainen pelkää myydä ja tehdä virheitä, joten on parempi olla kokonaan tekemättä, ainakaan päätöksiä. Ongelmiin ei tohdita puuttua ja sormien läpi katsotaan niin alkoholiongelmaa kuin alituista organisaation hiekottajaa. Sama sairaan miehen oireyhtymä toistuu siis myös yrityksissä: päätöksiä ei kyetä tekemään, vaan virheitä vältelläkseen asioita pallotellaan organisaatioissa aina vain ylöspäin, kunnes on liian myöhäistä.

Yritetään nyt puristaa niitä ikäviä päätöksiä pöytään kunnissa, eduskunnassa ja yrityksissä sotepäätöksen malliin. Siinä oli ensimmäistä kertaa vuosiin kunnon meininki päällä ja valmista syntyi, melkein annetussa aikataulussa. Joillekin saattoi tulla paha mieli, mutta sellaista on päätösten tekeminen. Paha mieli paranee kyllä.

Päätösten jälkeen lakataan haukkumasta ja ruoskimasta itseämme tai päätöksentekijöitämme. Pakko on pakko, eikä siinä auta SAK eikä lakko.

Annetaan talouden vihdoin kasvaa ja oletetaan, että ihmiset tekevät töitä toimeentulonsa eteen. Kerrotaan iloisia ja aurinkoisia juttuja Suomesta. Ei kuvata elokuvia marraskuussa, eikä varsinkaan missään elämää nähneessä savuisessa Petkon paarissa itärajalla. Käydään ne synkimmät hetkemme läpi täällä omalla porukalla, mutta ei niitä kannata niin umpirehellisesti koko maailmalle tunnustaa. 

Tehdään vaikka YLE verolla kustannettu aurinkoisen puolen tv-sarja, jonka oikeudet myydään kaikkialle.  Ollaan niin kuin Fredde ja Mickan tuossa naapurissa: pariterapiassakin ihmiset ja miljöö näyttävät hyviltä ja maa houkuttelevalta - myös investoinneille. Koitetaan pysyä lehtien luetuimpina artikkeleina, mutta vähän toisenlaisella näkökulmalla. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Talous, Päätöksenteko, Suomi, Johtaminen

Ookko nää viälä henkissä?

Tiistai 3.11.2015 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu 3.11. Uuden Suomen Puheenvuorossa

Slaavilaismelankoliseen mieleemme on istutettu vuosikymmeniä, että positiivisuus on pessusta, pessimisti ei pety. Suomessa vaikeneminen on kultaa ja onnea kätketään viinan sekä kansanlaulujen voimalla. Tyhjännaurajista varoitellaan kuin susista 1800-luvun pihapattoolla ja innostuminen on saanut oman mielialahäriökoodinsa. 

Alan tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ensimmäinen asia, joka täällä vaatii suurimman - ja vaikeimman rakennemuutoksen, ovat suomalaiset ajattelumallit. Siinä, missä me näemme hankaluuksia, vaikeuksia ja heikkouksia, on meidän ryhdyttävä systemaattisesti etsimään mahdollisuuksia. 

Otetaan esimerkiksi suomalaisten ikääntyminen. Pää riipuksissa me kuljemme pohtimassa, miten tästä ikärakenteen muutoksesta oikein selvitään. Kun joku alle 70-vuotias kolkuttelee maamme rajoilla halunaan tehdä töitä ja rakentaa turvallinen nuoren ihmisen arki sekä perhe Suomen ikiroutaiseen kulttuuriympäristöön, hänet mieluiten passitetaan takaisin lähtöpisteeseen. Ikärakenne ei korjaannu tämäntyyppsiillä nuorilla. Haluamme erityyppisiä nuoria, eikä ehkä niitäkään, koska niillä voi olla jotain uusia, pelottavia ajatuksia. 

Meillä myös järkytytään nousevista vanhuspalveluiden kustannuksista. Ensin pakotetaan kaikki muuttamaan Helsinkiin ja ottamaan täysin kohtuuton asuntolaina asumishommiin. Sitten ihmetellään, kun mummot yksinään siellä korvessa koittavat selviytyä, eikä omaisia näy missään. Sama mummo sitten lopulta saadaan hoivakodin hellään huomaan, jossa kotouttamisvaiheeseen kuuluu tehdä muistisairautta potevasta neliraajahalvattu. On nimittäin helpompaa kuihduttaa mummo petiin kuin antaa niiden soheltaa kärryjen ja keppiensä kanssa täysin villinä ja vapaana hoivakodin käytävillä. Neliraajahalvautus onnistuu alle kuukaudessa: ei vaan tarjota liikuntaa. 

Liikuntaa, joka ylläpitäisi toimintakykyä ja elämänlaatua, meillä taas ei ole varaa tarjota kuin korkeintaan kerran viikossa ja sen ohjaamiseen tarvitaan vähintään neljän vuoden korkeakoulututkinto. Järkyttävää tässä on enää se, että kuinka moni on mahtanut ilman minkään sortin tutkintoa ja ammattitaitoa tehdä jumppaa kotona Jane Fondan koiranpissaliikkeiden innoittamana. Siitä on syytä käynnistää selvitys ja mahdollisesti naistenlehdet pitäisi kieltää. 

Suomessa halutaan tietysti myös tehdä digiloikka. Vaarana on kuitenkin, että ihmisten kohtaaminen jotenkin loppuisi siinä loikassa kokonaan ja siksi pitää tarkoin miettiä, mitä sitten lopulta oikein digitalisoidaan. Saahan mummo kohdata ihmisen kotipalvelussa, kun ovella käydään huutamassa, että "ookko nää viälä henkissä?". Digitalisaation kärkihankkeeksi päätetään valita paperitulosteiden skannaaminen pdf-dokumenteiksi. 

Jos joku täällä keksii alkaa harjoittaa palveluliiketoimintaa, jolla mummon elämänlaatua voitaisiin kohentaa vielä vaikka siellä kotona asuessa, jo alkaa todellinen huoli ja murhe vaivata. On mahdollista, että luottamuksellista tietoa, kuten henkilön nimi, päätyy vääriin käsiin. On myös mahdollista, että naapurin Pekka saa maksettua moisella kapitalistisella ryöstöpalveluliiketoiminnalla itselleen palkkaa. Eikä tiedä, vaikka naapurin Pekallakin niitä kansainvälisiä pääomasijoittajia ja veroparatiisiyhtiöitä on taustallaan. Hyvin voi olla, kun sillä on se hieno autokin.

Ja kuka on miettinyt vientitasetta. Mummon hyvinvointi ei nimittäin ole mikään oikea Tuote, jonka suunnitteli insinööri. Oikea tuote on suunniteltu mieluiten ilman asiakasta. Sille on tehty kattavat kannattavuuslaskelmat, jossa myynti ja markkinointi eivät kuulu todellisen Tuotteen kulurakenteisiin. Hyvä tuote myy kyllä itse itsensä. Oikea Tuote ei ole mitään toistemme paitojen tai selkien pesemistä, sellaista palveluhömpötystä, vaan kovan luokan vientibisnestä. Jos oikea Tuote voidaan suinkin tehdä konepajassa ihan oikeassa tuotantohallissa, se on hyvä ja sille löytyy varmasti Tekes- Tykys ja Elys -rahoitusta. 

Jos kaikesta tästä ponnistelustamme ja ikääntymisen ennaltaehkäisystä huolimatta mummo vanhenee ja niitä mummoja alkaa olla enemmistö suomalaisista, voitaisiinhan täällä ryhtyä etsimään parhaita käytäntöjä mummojen elämänlaadun, toimintakyvyn ja julkisen sektorin kustannustehokkuuden ylläpitämiseksi. Sellaisille tuote- ja palveluinnovaatioille voisi olla vaikka millaista vientipotentiaalia ja kaikki haluaisivat matkustaa Suomeen katsomaan uudenlaisia seniorikyliä ja ketteriä toimintatapojamme. Mutta meillä on täällä Suomessa nyt tämä koulutusvientiprojekti. Eikä meillä ole muita projekteja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ikääntyminen, Uusi tapa, Yrittäminen, Johtaminen

Kell' valta on, se vastuun kantakoon

Sunnuntai 27.9.2015

Aamun Helsingin Sanomissa on kaksi mielenkiintoista juttua, joista juuri nyt meidän pitäisi Suomessakeskustella vähän enemmänkin. Pääkirjoituksessa todetaan, että "Nokian johtajat tuhosivat Nokian" ja Jokelan koulusurmista selvinneen Alviina Alametsän haastattelu. 

Näennäisesti näitä kahta juttua ei kenties yhdistä mikään. Jokelajutussa kirjoitetaan näin " Alametsä huomasi, että Pekka-elokuvassa [hollantilaisen Alexander Oyen dokumentti Pekka – Inside the Mind of a School Shooter] kaikki toteavat, etteivät olisi voineet estää Auvisen tekoa. "Syytä yritetään vierittää aina muualle. Psykologisesti se on normaalia. Totuus on kuitenkin se, että jokainen voi tehdä jotakin. Minä olisin voinut mennä vaikka juttelemaan hänelle."[Alametsä sanoo. ]"

Suomi on maailman koulutetuin kansa. Suomessa edellytetään yleensä korkeaa koulutusta. Esimerkiksi lapsiamme tai vanhuksiamme eivät hoida kouluttamattomat ihmiset. Edes korkea koulutus tai vankka ammattitaito eivät kuitenkaan Nokian tai Jokelan tapauksissa taannut, että pieleen meneviä tapahtumaketjuja olisi kyetty estämään. Myöskään yhteisöt eivät toimineet turvaverkkona, joka olisi suojannut Auvista tai Nokiaa putoamasta syvyyksiin.

Toisaalta Suomessa pähkitään nyt kilpailukykyloikkaa, jossa yritysten kustannustasoa halutaan alentaa 5%. Tavoite on Suomelle elintärkeä. Me emme kuitenkaan uskalla puhua siitä, mikä muu kuin palkkataso, täällä on kallista.

Mitä suurempi organisaatio, sitä useammin ihmiset toteavat, että vajaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen alkavat päättömät tuolileikit puuduttaa. Valitettavan usein juuri pörssiyhtiöissä tai yrityksissä, joiden omistus on kasvotonta, johtopaikat vaihtuvat usein, jokainen johtaja haluaa jättää oman jälkensä toimintaan eikä lopulta uudistuksilla ole enää päätä eikä häntää. Niinpä pahimmillaan hommat vaihtuvat nelisen kertaa vuodessa, pomon nimiä ei enää edes muista ja organisaatiossa etenee vain olemalla aina myötämielinen (ent. ruskeakielinen) johdolle. Vahvalla mielyttämisenhalulla voi sujuvasti paikata tehtävään tarvittavaa osaamista. 

Mikäli johto ympäröi itsensä samanmielisten kanssa, kuten nykyään monet toimivat myös sosiaalisessa mediassa, syntyy kupla, jossa kuvitellaan, että oma todellisuus on ainoa todellisuus. Tällaisessa johtamistavassa, missä oma ego on yrityksen menestystä tärkeämpää, myötäilyllä etenee organisaatiossa ja johdossa istuu joukko samanmielisiä, voidaan puhua Bubble Managementista

Helsingin Sanomien viiltävä analyysi Nokiasta kuvaa osittain kuplajohtamista, tosin yli viisi vuotta liian myöhään. Jonkun olisi pitänyt uskaltaa kysyä kriittisiä kysymyksiä jo paljon aiemmin, mutta sehän ei suomalaiseen keskustelu- tai johtamisperinteeseen kuulu. 

Miten tämä sitten liittyy kilpailukykyyn ja Jokelan koulusurmiin. Alametsä tiivistää haastattelussa varsin keskeisen ilmiön, syytä yritetään aina vierittää jonnekin muualle. Vaikka kouluissa lapsia ympäröi maailman mittapuussa ennennäkemättömän monialainen, kallis ja pitkälle koulutettu ammattilaisten joukko, kukaan ei lopulta vastaa, kun asiat menevät pieleen. Organisaatioissa istuu maailmamittakaavassa pisimmälle koulutettu, erinomaisesti palkattu, monialainen keski- ja ylin johto. Jakajia kyllä riittää, kun menestystä pukkaa, mutta montako elämänkertaa on tohdittu aloittaa sanoilla: Minä tein suuria virhearviointeja. Mittavan valtani ja taloudellisten etujeni vastapainoksi otan täyden vastuun niin virheistäni kuin onnistumisistani. 

Samaan aikaan kun sekä yksityisissä että julkisissa organisaatioissa osaaminen siiloutuu, organisaatiotasot lisääntyvät ja palkkapussit tukevoituvat, näyttää vastuu vähenevän. Kun lähes päivittäin yhteiskunnassamme syrjäytyy nuori tai nuoria, on turha sanoa, ettei sille oikein kukaan mahtanut mitään. Tottakai asioille voimme tehdä paljonkin. Koulutushuumassa on syytä pysähtyä miettimään, että ovatko siihen käytetyt panostukset suhteessa syntyvään osaamiseen ja arkielämän tuloksiin. Kilpailukykyloikka ei yksin riitä, tarvitaan vastuunottoa, ihan jokaiselta - ja ennen muuta niiltä, joilla suurin valta on. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Johtaminen, Valta ja vastuu

Tunneista tuloksia

Maanantai 6.4.2015 - Sanna Vauranoja

Mitä enemmän perehdyn eri rooleissa suomalaiseen työnteon kulttuuriin, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että täällä ollaan aivan liikaa tekevinämme asioita, vähemmän saadaan varsinaisesti aikaiseksi.

Viime aikoina ollaan keskusteltu työajan pidennyksistä kilpailukyvyn parantamiseksi. Tavoite kilpailukyvyn kasvattamisesta on sinänsä oikea ja välttämätön, mutta keino tavoitteen saavuttamiseen vaikuttaa väärältä. Itse asiassa työajan mittaaminen on vapauttanut meidät tulosten aikaansaamisesta, riittää, kun viettää työpaikalla sovitun tuntimäärän.

Työtuntien mittaaminen toimi Fordin aikoina 1900-luvun alussa erinomaisesti. Se toimii perinteisessä tehdastyössä edelleen kohtalaisen hyvin. Mutta se istuu huonosti yhä kasvavaan tietotyöhön, jossa tehdyt tunnit eivät itse asiassa kerro työn tuloksista yhtään mitään. Tämä asettaa esimiestyön ja johtamisen aiempaa vaativampaan raamiin, jossa esimiehen on ymmärrettävä hyvin tarkasti, mitä työllä tavoitellaan ja milloin siinä ollaan onnistuttu. 

Meitä Suomessa vaivaa syndrooma, jossa liian moni on tekevinään asioita. Tämän ilmiön ruotiminen voidaan aloittaa eduskunnasta. Millaiset tulostavoitteet kansanedustajille asetetaan, kun vaalikauden työ alkaa? Miksi kansanedustajille, jotka nauttivat palkkaa yhteisistä varoistamme, ei ole selvää tulosarviointia? Riittääkö, että eduskunnassa viettää neljä vuotta vai pitäisikö siellä syntyä myös tulosta?

Yrittäjien kanssa keskustellessani nousee esiin sama ilmiö koulutuksen osalta. Meillä koulutetaan korkeasti, mutta valmistuneiden kyky ratkaista asiakkaiden ongelmia ihan oikeasti on osin kehno. Koulutusinvestoinnin tärkein tehtävä on tuottaa osaamista, joita yritykset ja organisaatiot tarvitsevat, joista edelleen niiden asiakkaat ovat valmiita maksamaan.

Liian monen työpäivän pääsisältönä on kulkea palaverista toiseen. Kun palaveriaika loppuu neljän maissa, vajaat kahdeksan tuntia onkin jo täynnä. On aika siirtyä vapaalle. Pahinta jälkeä tämä palaveri- ja koulutushöttö saa aikaan esimerkiksi terveydenhuollossa ja vanhusten hoidossa. Suurestakaan lailla säädetystä hoitajamitoituksesta ei paljon iloa ole, jos nuo 0,5 hoitajaa per asukas ovat suurimman osan päivästä palaverissa tai tietokoneella hoitamassa hallinnollisia asioita. Mitoitukseen pitäisikin kirjata yksi asia, että hoitohenkilökunnan työajasta vähintään 90% menee asiakkaiden tai potilaiden kohtaamiseen.  

Työajan pidentäminen ei kilpailukyvyn puutteita taida ratkaista. Kiinnitetään pikemminkin huomiota kolmeen asiaan: koulutusjärjestelmän kykyyn tuottaa todellista osaamista, esimiesten kykyyn ottaa vallan ohella vastuuta organisaation aikaansaannoksista ja työajan mittaamisessa tuntien sijaan tuloksilla. Kyllä siinä väkisin kilpailukykykin paranee. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Työ, Johtaminen, Kilpailukyky