Tulevaisuuden neuvola

Keskiviikko 22.2.2023

Minulla on haave. Haave siitä, että uskaltautuisimme uudistamaan neuvolaa perheiden muuttuneita tarpeita vastaavaksi.

Istuin toissa viikolla junassa matkalla Helsinkiin ja vastapäisellä paikalla oli äiti pienen vauvansa ja ystävättärensä kanssa. Hän kertoi ystävälleen, miten heti syntymän jälkeen äiti sysättiin sivuun ja kaikki neuvolakäyntien keskustelut liittyivät ainoastaan ja vain vauvaan. Tuoreen äidin kokemus ei juurikaan eroa omista kokemuksistani viimeisen 16 vuoden ajalta.

Näitä kokemuksia ei kuitenkaan pidä lukea niin, että äidit tai perheet eivät arvostaisi neuvolatoimintaa. Syksyllä Varsinais-Suomen Terveydenhoitajayhdistyksen hallituksen kanssa käymäni keskustelun perusteella oma ymmärrykseni laajeni neuvolahenkilökunnan työhön liittyvien ristipaineiden osalta.

Neuvolahenkilöstö tunnistaa perheiden muuttuneet tarpeet, mutta neuvolatyötä ohjataan lain ja toisaalta valtakunnallisten ohjeiden ja kriteereiden kautta. Jos edellytyksenä on karrikoidusti seuloa riisitautia, tuberkuloosia ja täitä asiakkailta, ei aikaa juuri jää keskustelulle, kohtaamiselle ja perheen vuorovaikutuksen tukemiselle, vaikka henkilökunta tarpeen tunnistaakin.

Toinen tunnistettu haaste liittyy koulutukseen ja osaamiseen. Äitiysneuvolassa tehtävät tutkimukset ja raskauteen liittyvät mahdolliset riskit ovat hyvin erityyppisiä kuin syntyneen vauvan kasvuun ja terveyteen liittyvät seikat. Vaatii siis hyvin laaja-alaista osaamista neuvolahenkilökunnalta tunnistaa raskaushepatoosin alkavat oireet, vauvan motoristen taitojen kehitysviivästymä, äidin raskauden jälkeisestä masennuksesta, päihteiden liikakäytöstä tai perheväkivallasta puhumattakaan. Toisaalta, mitä pidempi yhteinen historia neuvolatyöntekijällä ja perheellä on, sitä helpompi on nähdä, jos asiat eivät ole kunnossa.

Kolmas haaste syntyy juuri tästä laajasta osaamiskirjosta, jonka johdosta neuvolatoiminta on rakentunut pikemmin professio- kuin asiakaslähtöseksi. Meillä on äitiys-, lasten-, perhe- ja kasvatusneuvola sekä kouluterveydenhuolto, -kuraattori, -psykologi ja -koutsi. Kenen puoleen perheen, lapsen tai nuoren tulee siis kääntyä missäkin asiassa?

Valtakunnallisesti neuvolatoiminnalle annetuissa ohjeissa, kriteereissä ja teetätettävissä tutkimuksissa pitäisi arvioida esimerkiksi viiden vuoden välein, mitkä ovat perheiden ja lasten viisi kriittisinä haastetta tällä hetkellä ja panostaa niihin. Emme voi lisätä vuosi vuodelta aina vaan uusia tutkimuksia ja kyselyitä neuvolakäynnille edellisten oheen, vaan meidän pitää priorisoida suurimmat riskit.

Oma haaveeni Varhassa on se, että voisimme rakentaa yhden yhteisen perheneuvolamallin. Perheneuvolaan otetaan ensimmäisen kerran yhteyttä, kun haaveillaan raskaudesta tai raskaustesti on näyttänyt positiivista. Perhe irtaantuu perheneuvolasta, kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi. Erikseen ei enää olisi äitiysneuvolaa, lastenneuvolaa ja kouluterveydenhuoltoa vaan perhe kävisi samalla terveydenhoitajalla raskaudesta aikuisuuteen.

Toki tuolle 18 vuoden jaksolle epäilemättä osuisi henkilövaihdoksia liittyen työpaikan vaihtoihin, eläköitymiseen ja muihin elämänmuutoksiin, mutta ne eivät ajoittuisi lähtökohtaisesti aina kaikkein kriittisimpään nivelvaiheeseen: syntymään, koulun aloitukseen tai yläkouluun siirtymiseen. Murrosikäisen nuoren kanssa viestintä on kovin erilaista kuin vauvan, joten voisi olla perusteltua tehdä vaihdos jossain vaiheessa riippuen ehkä työntekijän omasta osaamisesta ja motivaatiosta. Alakouluissakin opettajavaihdos saatetaan tehdä alkuluokkien, ensimmäisen neljän vuoden tai vasta yläkouluun siirryttäessä.

Mitä perheneuvolassa sitten tapahtuisi? Tietyt fyysiset seulonnat raskaana olevan äidin virtsanäytteestä lapsen punnitsemiseen ja pituuden mittaamiseen voitaisiin toteuttaa neuvolan odotustilassa itse tai jopa kotona. Perhe voisi kirjata arvot OmaKantaan, josta terveydenhoitaja voisi seurata muutoksia. Käynnillä voitaisiin tehdä tarkempia mittauksia, mikäli silmämääräisesti tai omamittausten perusteella olisi havaittavissa jotain poikkeavaa.

Tapaamisella keskityttäisiin perheen kokonaishyvinvointiin: vanhempien jaksamiseen, lapsen hyvinvointiin ja turvallisuudentunteeseen, kognitiivisten taitojen kehittymiseen ja perheen vuorovaikutukseen. Rokotukset voitaisiin antaa käynnin yhteydessä. Motoriset taidot voitaisiin arvioida vauvaiän jälkeen varhaiskasvatuksessa ja koululiikunnassa. Mikäli mittauksissa tai keskusteluissa ilmenisi jotain erityistä, terveydenhoitaja etsisi Perhekeskuksesta oikean ammattilaisen tai tiimin pohtimaan perheen tilannetta ja perhe saisi nopeasti apua omasta tutusta Perhekeskuksesta.

Jos perheen aikuisilla ilmenisi käynnin yhteydessä terveyshuolia, oma terveydenhoitaja ohjaisi asiakkaan oikean palvelun pariin kenties jopa voimalla varata ajan lääkärille, sairaanhoitajalle, hammashoitoon, laboratorioon tai fysioterapiaan. Omalääkärin sijaan perheellä olisi siis omahoitaja, jolta saisi apua ja neuvoa tarvittaessa koko perheen haasteisiin, ei vain lapsen terveyteen.

Koko perheen auttaminen perustuu siihen, että lapsen etu on koko perheen hyvinvointi. Mikäli vanhempi on masentunut tai kärsii somaattisesta sairaudesta, koko perhe sairastaa usein siinä samalla. Vertaistukea ja erilaisia virtuaaliryhmiä terveelliseen ruokavalioon, nukkumiseen, medioiden turvalliseen käyttöön ja liikkumiseen voitaisiin järjestää koko Varhan alueella sähköisen Perhekeskuksen kautta.

Tällainen kokonaisvaltaisempi perheneuvola tukisi myös Suomen perhepoliittisia tavoitteita. Syntyvyys on alhainen Suomessa osittain siksi, että moni ensimmäisen lapsensa saanut perhe kokee suurta riittämättömyyttä ja yksin jäämisen tunnetta, jos esimerkiksi isovanhemmat asuvat kaukana, eikä tukiverkkoja ole.

Parhaimmillaan oma terveydenhoitaja tuntisi myös kolmannen sektorin tarjoamat verkostot ja palvelut. Jos perhe tuntisi itsensä esimerkiksi yksinäiseksi, terveydenhoitaja voisi neuvoa MLL:n perhekahvilaan tai avoimeen leikkipuistotoimintaan.

Kirjoitin aiemmin ennaltaehkäisevistä palveluista ja niiden roolista hyvinvointialueella. Jos panostamme laajaan koko väestöryhmän ennaltaehkäiseviin interventioihin, niillä on saatava paras mahdollinen vaikuttavuus. On myös kysyttävä palveluita käyttäviltä asiakkailta, mihin he ovat tyytyväisiä ja mitä pitäisi tehdä toisin. Tässä yksi asiakasnäkökulma. Sitä saa vapaasti käyttää perheneuvolan kehittämiseen.  

Neuvolaa ja perhepalveluita kehitetään VarHassa asiakkaiden ja ammattilaisten yhteistyöllä

Lauantai 15.10.2022

Olen todella ilahtunut, että viikko sitten Turun Sanomissa (8.10) ollut haastatteluni on luettu ja vieläpä herättänyt ihmiset keskustelemaan tulevan hyvinvointialueemme palveluista. 

Olen saanut useilta perheiltä palautetta, että erityisesti neuvolaan liittyvät kokemukseni olivat koettu samankaltaisina ja neuvolapalveluiden kehittäminen edelleen vastaamaan nykyisiä perheitä ja perheiden kokemia haasteita olivat kannatettavia.

Keskusteluun osallistui myös Varsinais-Suomen terveydenhoitajayhdistyksen hallitus (TS 15.10.). Monipuoliset näkökulmat aiheen ympärillä osoittavat, miten tärkeästä ja arvokkaasta palvelusta neuvolassa onkaan kyse.

VarHassa olemme jo strategiatyössä halunneet nostaa asukkaat ja asiakkaat tekemisemme keskiöön. Me olemme olemassa: turvaamassa, parantamassa ja pelastamassa nimenomaan asukkaitamme joka päivä. Jotta voimme arvioida, miten onnistumme tässä työssä, meille on tärkeää kuulla asukkaidemme palaute työstämme. Yksikään palaute, vaikka se tulisi poliitikolta, ei ole meille VarHassa vain subjektiivinen kokemus, vaan arvokas tieto onnistumisestamme ja mahdollisista kehittämistarpeistamme.   

Neuvolapalvelua kehitetään VarHassa kansallisten ohjeiden, hyvinvointialueella sopimiemme palvelukriteereiden ja palvelupolkujen sekä asiakastarpeiden perusteella. Onnistumme parhaiten tekemällä tätä työtä tiiviisti yhdessä niin ammattilaisten, poliitikkojen kuin asukkaidemmekin kanssa.

Toivotan Varsinais-Suomen terveydenhoitajayhdistyksen hallituksen tapaamaan minua syksyn aikana. Voimme siten parhaiten rakentaa ystävällistä ja vaikuttavaa yhteistyötä ja neuvolapalveluita asukkaillemme.

Colosseum pauhaa

Sunnuntai 7.6.2020

Olen suurella surulla seurannut kuluneen viikon tapahtumia Keskustassa ja Katri Kulmunin uralla. Viestintäkoulutuksen hankkiminen ministeriön budjetista johti Kulmunin eroon.

Ensimmäinen havaintoni liittyy joukkuepeliin. En todellakaan kuullut yhden yhtä keskustalaisten tukikommenttia Katrille, kun julkisuudessa kiehui. Jälkikäteen selkään on kyllä taputeltu, mutta silloin kun tukea olisi tarvittu sitä ei julkisuudessa kuulunut.

Joukkuepeli on lopulta aivan avainasemassa politiikan eri tilanteissa. Jos omat eivät seiso omiensa takana, lopputuloksena on yleensä rumaa jälkeä. Kyse ei ole pelkästään yksittäisen henkilön urasta, vaan nämä jättävät vääjäämättä jälkiä koko puolueen sisälle: kuka kannatti ja ketä.

Ylen A-studiossa Katrin eroa oli kommentoimassa entinen pääministeri keskustasta. Hänen mukaansa ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”. Miten eri mieltä suuri yleisö tästä onkaan. Tottakai olisi ollut muitakin mahdollisuuksia, mutta Kulmuni päätti toimia näin. Kyseinen kommentti vaikuttaa ensisijaisesti kommentin lausujan henkilökohtaiseen arvovaltaan: ovatko lausunnot objektiivisia 'emeritushavaintoja' vai jotain muuta.

Toinen havaintoni liittyy mediaan. On tietysti täysin aiheellista, että Suomen Kuvalehti uutisoi tästä kuviosta, kuten se noin vuosi sitten uutisoi myös eduskunnan saunalla vietetyistä varsin vauhdikkaan oloisista illoista. Vertailun vuoksi nyt olisi kuitenkin tärkeää tuoda esiin, mitä kaikkea muuta ministeriöiden budjeteista maksatetaankaan. Ja liittyvätkö ne aina vahvasti minsiterin työtehtäviin. 

Kolmas havaintoni liittyy asennoitumiseemme koulutukseen ja itsensä kehittämiseen. Muista, että takavuosien SDP:n puheenjohtaja hankki itselleen kielikursseja, mutta en tiedä, maksoiko kurssit puolue vai valtio. Otaksun jälkimmäistä. Miksi englannin kielitaito on tärkeämpää kuin suomen kielen käyttö ja esiintymistaidot?

Neljäs, varsin ikävä havainto liittyy sosiaalisen median voimaan. Koulun historian tunneilla me päivittelemme muinaisten roomalaisten gladiaattoriturnajaisia, jossa kansa hurrasi, kun areenalla virtasi veri. Nykyajan Colosseum on sosiaalinen media, jossa päitä vaaditaan vadille tasaisin väliajoin. Olisi itseasiassa hyvä tehdä tutkimusta, millaisia vaikutuksia jopa ihmishenkiin sosiaalisen median mestauksilla onkaan. Vaikutukset mielenterveyteen ovat joka tapauksessa mittavat.

Mitä vielä sitten tulee sukupuoleen, totta kai tässä on kyse myös sukupuolesta, vaikka moni muuta väittää. Anna-Mari Nykänen parodioi hauskasti tämän päivän Hesarissa juuri tätä sukupuolikysymystä: naisten ja miesten välillä on suuria eroja siinä, missä menee moraalinen raja ja milloin erotaan tehtävästä. Siihen on kiistatonta dataa olemassa, kun tarkastellaan ministereiden eroja ja niiden syitä.

Viimeinen havintoni liittyy perinteisiin puolueisiin ja niiden ongelmiin, jotka tulevat hyvin näkyviin tässäkin kriisissä. Se vaatii kuitenkin ihan oman analyysinsä, sitten aikanaan.

Lohdullista tässä kaikessa on kuitenkin se, että Twitter on ollut eroilmoituksen jälkeen täynnä myötätuntoa Katrin puolesta. Ehkä tämä vihdoin avaa silmämme sille rakenteisiin piiloutuneelle epätasa-arvolle, joka on totta, myönsimme tai emme. Olisi tietysti erityisen mukavaa, jos ensi kerralla myötätuntoa osoitettaisiin jo ennen, kun Colosseumin areenalla on verta.

Kohtaamattomuus on kallista

Perjantai 31.5.2019

***Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 31.5.2019

Soteuudistuksen uusin kierros käynnistyy tänä kesänä. Uudistuksille on asetettu tärkeitä tavoitteita vaikuttavuudesta saatavuuden paranemiseen, tasavertaisista palveluista talouden tasapainottamiseen.

Turun Sanomat kirjoitti (26.5.) neuvoloiden toiminnasta, jonka on koettu olevan liikaa lomakkeiden täyttöä, punnituksia ja mittauksia, kun vanhempien henkinen tukeminen, keskustelu ja ylipäätään kohtaaminen jäävät käynneillä väliin tai vähiin.

Kouluihin on lisätty vuosien saatossa merkittävästi kuraattoreiden ja koulupsykologien palveluita sekä pienryhmäopetusta erityistä tukea vaativille oppilaille. Silti, lapsia ja nuoria syrjäytyy kiihtyvällä tahdilla.

Kevään aikana käytiin kiihkeää keskustelua vanhustenhoidon laadusta. Sen sijaan, että olisimme todella puhuneet laadusta: mitä on vanhusten hyvä hoito ja mikä kuuluu yhteiskunnan vastuulle, keskustelu typistyi määrään. Laatua keskustelussa määritti yksinkertaistetusti vain se, paljonko hoitajia tarvitaan per hoidettava.

Arkikokemukset eri palveluissa ja niissä ilmenevissä ongelmissa tiivistyy yhteen sanaan: kohtaamattomuus. Me selvitämme, tutkimme, diagnosoimme, mitoitamme ja koordinoimme, mutta aito kohtaaminen jää siinä hötäkässä prosessien, standardien, suositusten ja byrokratian jalkoihin.

Samaan aikaan tutkittu tosiasia on, että lapsella tai nuorella jo yksi turvallinen aikuinen auttaa tasapainoisen mielen rakentumiseen. Mielenterveyden suojatekijät ehkäisevät mielenterveyden ongelmia, sen kautta esimerkiksi päihteiden ongelmakäyttöä ja lopulta myös syrjäytymistä.

Patenttiratkaisuksi lähes kaikkiin ongelmiin esitetään resurssien lisäämistä. Uskallan kuitenkin väittää, että resurssien lisääminen kategorisesti kaikkialle ei ole ratkaisu nyt esillä olevaan ongelmaan. Ratkaisu on ihmisten nostaminen palveluiden keskipisteeksi kohtaamalla. Kohtaaminen taas edellyttää työyhteisöiltä uudenlaista kulttuuria ja uudenlainen kulttuuri muutosjohtajuutta.

Pelkästään tällä kulttuurin muutoksella on mahdollista saavuttaa viime hallituskaudella asetetut tavoitteet saatavuuden parantamisesta kustannusten kasvun pysäyttämiseen sotepalveluissa. Kysymys kuuluu, uskallammeko me kohdata vai laadimmeko jälleen uuden hallintorakenteen kohtaamisen välttämiseksi?

Kirkko tulee taas

Maanantai 5.11.2018 - Sanna

Osallistuin lapseni kuoron myötä gospelkirkkoon Piikkiön kirkossa. Gospelmessu kuulosti ja tuntui juuri niin hyvältä kuin kirkon pitäisikin.

Kuinka moni aidon oikeasti jaksaa mennä sunnuntaiaamuna kello 10 kuuntelemaan vieraalta kuulostavia virsiä ja pitkiä saarnoja? Tämä tietysti on karikatyyri kirkosta, mutta toisaalta, mielikuvat juuri ratkaisevat.

Omassa työssäni olen huomannut, miten tärkeää ihmisille on nimenomaan musiikki. Miksi tarjota ihmisille musiikkia, joka ei heitä hautajaisten ulkopuolella juurikaan puhuttele. Voisiko gospelmessu ollakin sunnuntaisin vakio vaikka joka toinen viikko? Toiveikas tunnelma, hyvä saarna ja raamatun teksti jonkun nuoren lukemana. Ehkä messun aikatauluakin voisi ajatella uudelleen. Ei Raamatussa taida lukea mitään kello kymmenestä.

Mikä mukavinta, messun jälkeen tarjolla oli lämmintä mehua. Oivallinen tapa jäädä vähän juttelemaan ja tutustumaan seurakunnan muihin jäseniin mehun, kahvin tai iltateen merkeissä. Pieni tarjoilu ei paljoa maksa.

Entäpä sitten kirkon sanoma. Uskon, että lähimmäisestä välittäminen, armo, myötätunto ja turva ovat juuri niitä puuttuvia palasia, joita niin moni tässä ajassa elämäänsä kaipaisi. Verkossa ihmiset heittävät toistensa päälle vihapuhetta, politiikassa rakennetaan usein päätöksiä vastakkainasettelun kautta, työpaikoilla kilpailu on äärimmäisen kovaa, eikä ole helppoa koululaisillakaan. Entistä useammat eroavat, sukulaiset asuvat kaukana toisistaan, eikä lapsilla tai aikuisilla ole edes kotona turvapaikkaa, jossa sinua rakastetaan ja hyväksytään sellaisena kuin olet.

Kirkolla on siis kaikki menestyksen elementit olemassa, kysymys on vain siitä, miten ihmiset jälleen löytävät tiensä seurakuntaan. Tällä hetkellä kirkon sisäiset ristiriidat hallitsevat myös mielikuvia. Kaikista kysymyksistä ja arvoista emme ehkä koskaan löydä yhtä yhteistä ratkaisua, mutta se ei saa estää elämästä rauhassa rinnakkain kirkon sisällä. Mitä, jos keskittyisimme niihin 97 prosenttiin asioita, joista voimme olla samaa mieltä ja annamme tilaa jokaiselle pitää oma mielipiteensä niistä, mistä olemme eri mieltä. Lohtua, lähimmäisen rakkautta, armoa ja lämpöä kaipaa niin moni, että ei anneta lapsen mennä pesuveden mukana.

Kirkon päätöksentekoelimiin valitaan taas uusia päättäjiä. Toivottavasti mahdollisimman moni äänestäisi, ja toisaalta, valituksi tulisi niitä rohkeita ihmisiä, joille tärkeintä ei ole vain kaiken säilyttäminen ennallaan vaan elämän virtaan astuminen sellaisena kuin se nyt 2000-luvulla on.

Pienillä uudistuksilla olisi epäilemättä suuri vaikutus seurakuntaan. Ehkä näemme vielä laajan muutoksen ihmisten käyttäytymisessä ja ajan kuva ei ole kirkosta eroaminen vaan kirkkoon ja seurakuntaan kuuluminen.

Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä

Perjantai 3.3.2017 - Sanna

Eduskunta sai eilen torstaina eteensä kansalaisaloitteen eutanasiasta. Aloite herätti juuri niin tekopyhää keskustelua kuin kuvitella saattaa, kuten Kari Viholainen omassa puheenvuorossaankin kirjoittaa. Päällimmäisenä oli puhe saattohoidon edistämisestä ja eutanasian vastustaminen vanhuskortilla, jota muun muassa Soini (ps) käytti.

Saattohoito on hyvä saattaa kuntoon, myös lailla. On kuitenkin täysin tarpeetonta vedota saattohoidon parantamiseen ja vastustaa sillä perustein eutanasiaa. Synnytykset ollaan Suomessa keskitetty isoihin sairaaloihin ja silti kivunlievitys epäonnistuu tai jää kokonaan antamatta arkikokemuksen perusteella joka toisessa synnytyksessä. Miten ihmeessä saataisiin saattohoidon kivunlievitys kuntoon kaikissa maamme yksiköissä ja kotisairaaloissa, joissa hoidetaan kuolevia?

Sedaatioon eli tässä loppuelämäksi nukuttamiseen vetoaminen eutanasian vaihtoehtona on myös kaksipiippuinen juttu. Tavallaan se on yksi ilmeisen hyvä ratkaisu kovimpien kipujen keskellä, mutta voidaan kysyä, onko ihminen jotenkin vielä elossa, kun hän on nukutettuna, eikä tarkoituskaan ole enää henkilöä herättää. Hän on siis fyysisesti hengissä, mutta ei enää henkisesti elossa.

Lääkäreiden ristiriitaa on asiassa helppo ymmärtää. Olen monesti kysynyt itseltäni, olisinko valmis suorittamaan eutanasian, jos olisin lääkäri. Olisi kuitenkin parasta tälle käytävälle keskustelulle, että tätä perimmäistä pelkoa ja ongelmaa ei koitettaisi verhota saattohoitokeskusteluun ja muuhun, vaan puhutaan juuri siitä, että kuka eutanasian haluaa ja kykenee suorittamaan sekä millaisia ristiriitoja se lääkäreissä herättää.

Vanhuskortin käyttö on silkkaa populismia, mutta sopii tietysti perussuomalaisten politiikkaan hyvin. Ei kukaan ole lahtaamassa eutanasian hyväksymisen myötä vanhuksia. Vanhuspuolella työskentelevä tuttavani totesi hyvin, että ei eutanasia koske juurikaan vanhustenhoitoa, mikäli kyseessä ei tosiaan ole jokin suuria kipuja aiheuttava vakava sairaus. Pelkkä vanhuus ei tällainen sairaustila tietenkään ole.

Suomalaista yhteiskuntaa vaivaa kaiken lisäksi inhottava piirre, jossa aina joku tietää ihmistä itseään paremmin, mikä hänelle olisi parasta. Vasemmisto uskoo, että he tietävät millä terveysasemalla minä haluaisin asioida. Ääriuskonnolliset piirit (ja Trump) taas tietävät, että abortti pitäisi kaikissa olosuhteissa kieltää. Ja eutanasian vastustajat tietävät parhaiten, millainen kuolema ja milloin olisi kullekin ihmiselle paras fyysisistä ja henkisistä kivuista huolimatta.

En edes usko, että suomalaiset sankoin joukoin tarttuvat eutanasian mahdollisuuteen, jos se olisi mahdollista. Ehkä vakavan sairauden tullessa tietoisuus sen mahdollisuudesta olisi huomattavasti tärkeämpää kuin sen valitseminen. Eutanasian mahdollistaminen ei ole pois hyvästä saattohoidosta. Eihän aborttimahdollisuuskaan vaikuta synnytysten kivun lievitykseen.

Sääntöjen noudattamisessa me olemme omaa luokkaamme maailmassa. Eutanasialain väärinkäyttömahdollisuutta pidän yhtä marginaalisena kuin kuolemanpiikkejä jaellutta hoitajaa takavuosina.

Toivon, että eduskunta ja kaikki muut osapuolet kykenevät keskustelemaan asiasta rehellisesti ja asioiden oikeilla nimillä. Laki on toteutuessaan suuri ja siitä tuleekin puhua ja pohtia sen seurauksia monilta kanteilta. Uskomusten, karkkipaperiin käärittyjen kiertoteiden ja aiheettomien pelkojen viljely ei sen sijaan kuulu asialliseen, vastuulliseen keskusteluun näin suuressa asiassa. 

Miksi et lähtisi?

Tiistai 31.1.2017 - Sanna

Julkisuudessa käydään erikoista keskustelua kuntavaalien houkuttelevuudesta liittyen tulevaan maakuntauudistukseen. Epäillään, että kuntiin ei jää enää olennaisia asioita päätettäväksi, kun soteasiat siirtyvät maakunnille.

Väittämä on hullunkurinen. Soteasiat kyllä muodostavat pääsääntöisesti yli 50% kuntien budjeteista. Niistä kuitenkin käytännössä päätetään yhdessä lautakunnassa, sosiaali- ja terveyslautakunnassa, tai kuten Kaarinassa puhumme, perusturvalautakunnassa. Muita lautakuntia on useita. Toki soteasiat tulevat nykyään osin myös hallitukseen ja valtuustoon.

Olisi hyvä, että kunnissa tehtäisiin selvitys, kuinka moni valtuuston pykälistä liittyy soteasioihin. Todennäköisesti luku on jotain 10 prosentin paikkeilla, vaikka budjettivaikutus on tuo 50 prosenttia.

Kun luottamuspaikoista kisataan vaalien jälkeen, sosiaali- ja terveysasiat eivät suinkaan ole halutuin alue ja harva ääniharava pyrkii nimenomaan soteasioiden äärelle. Kaavoitus, sivistys ja moni muu houkuttelee huomattavasti enemmän halukkaita. Soteasiat vaativat toisenlaista perehtymistä ja arkielämän kokemusta harvalla päättäjällä on kuin korkeintaan terveyskeskuksesta ja vanhustenhoidosta. Jo nyt erikoissairaanhoitoon liittyvät asiat päätetään maakuntatasolla.

On siis kyse kummallisesta hokemasta ja todellisuuteen perustumattomasta uskomuksesta, että kuntapäättäjän työn mielekkyyttä ja merkittävyyttä maakuntauudistus nyt olisi radikaalisti vähentämässä. Päinvastoin, jatkossa kuntien päätöksenteossa keskitytään monesti helposti lähestyttävämpiin ja arkiosaamisella ymmärrettävämpiin asioihin.  Lähde siis sinäkin mukaan vaikuttamaan omaan arkiympäristöösi ja sen palveluihin liikunnasta kouluun, päiväkodeista kaavoitukseen! Pykäliä kyllä riittää vastaisuudessakinJ.

Minun Eurooppani

Sunnuntai 24.7.2016 - Sanna

Helteinen heinäkuun perjantai taittuu iltaan ja kaupunkilaiset suuntaavat terasseille ja ravintoloihin. Tuopeissa kuohuu aito muncheniläinen olut tai lasissa kuplii hehkuvan oranssia Aperol Spritziä.

Kävelymatkalla ravintolaan vastaan tulee jatkuvasti poliisiautoja ja jossain mielen taustalla häilähtää ajatus, ettei vaan taas. Ravintolaan päästyämme huolestuneet läheiset tavoittavat meidät puhelimitse ja kertovat, että kaupungissa on tilanne päällä, ulos ei kannata toistaiseksi lähteä.

Pikkuhiljaa yhden jos toisenkin käteen ilmestyy täpötäydessä italialaisravintolassa kännykkä. Puhelimia selataan taukoamatta, vastataan huolestuneen näköisinä puheluihin ja ruuat jäähtyvät lautasille. Kukaan ei poistu ravintolasta. Olemme iloisia, että valitsimme terassin sijaan sisätilat.

Ilta on pitkä, sillä istumme ravintolassa kahden pienen lapsemme kanssa. Alun pelko hieman helpottaa, kun alkaa selvitä, että ampumisia ei ole ympäri kaupunkia vaan ”vain” yhdessä ostoskeskuksessa. Julkinen liikenne on kiinni ja ravintolasta pääsee hotellille vain jalan.

Juttelemme viereisen pöydän saksalaisnuoren kanssa, joka asuu kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Hän on selvästi huolissaan, miten pääsee kotiin. Toisella puolella istuu brittejä. Italiaa puhuvat tarjoilijat kehottavat vielä pysymään sisätiloissa ja jäämme vielä toviksi juomaan kupilliset espressoa. Kävelymatka hotellille sujuu lopulta turvallisissa merkeissä.

Hetkessä on yhtä aikaa jotain äärimmäisen surullista, mutta samalla kaunista. Naistenhuoneen seinäkirjoitus: ”Europa - Zusammen, ohne Grenzen” tuntuu varsin konkreettiselta, mutta samalla katoavalta. Mitä, jos meidän lapsemme eivät nuorina voi enää lähteä Erasmus -opiskelijoiksi, reilata rajattomassa Euroopassa, elää nuoruuttaan vapaassa, avoimessa ja ennen kaikkea turvallisessa rauhan ajan Euroopassa.

En uskalla, enkä halua vetää johtopäätöksiä tapahtuneista. Tunnen kuitenkin olevani entistäkin vahvemmin eurooppalainen ja pelkään eläväni juuri sellaista maailmanhistorian murroskohtaa, jossa hitaasti mutta varmasti liu’utaan tilanteeseen, jota jälkikäteen historiankirjoista ihmetellään. Toivottavasti kesäinen matkamme halki Ranskan, Itävallan ja Saksan ei ollut meille viimeinen vapaassa, avoimessa Euroopassa. 

Luovutaan eläkeiästä

Perjantai 10.4.2015 - Sanna Vauranoja

*Kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 17.3.2015

Eläkeikää nostettiin hiljattain 65 vuoteen. Päätös saatiin aikaan liian myöhään, koska SDP oli vastoin kaikkea asiasta tarjottua faktaa ja tutkimustietoa hirttäytynyt kestämättömään vaalilupaukseen, ettei eläkeikää nostettaisi. Vetkuttelusta johtuen todellinen tarve talous huomioon ottaen olisi jo 65:n ja 70 ikävuoden välillä.

Vierailin menneellä viikolla Meyer Turun telakalla, jossa myös sivuttiin eläkeikää. Keskusteluissa nousi esiin, että vaativissa oloissa ulkona kylmässä työskentelevälle työntekijälle 65-vuottakin on paljon. Toisaalta, on töitä, joissa työkykyä riittäisi lähemmäs seitsemääkymmentä ikävuotta.

Mitä, jos luopuisimmekin eläkeiästä ja siirtyisimme työvuosien laskemiseen. Täyden eläkkeen edellytyksenä olisi 40 vuotta työtä. Mikäli työt aloittaa 18-vuotiaana ja painaa hommia keskeytyksettä, eläkeikä koittaisi jo 58-vuotiaana. Jos taas opinnot venyvät ja työt aloitellaan siinä  kolmenkympin kieppeillä, eläkkeelle jäätäisiin 70-vuotiaana.

Lisävuosista voitaisiin palkita kuten nytkin ja vuosien jäädessä alle 40:een, eläke olisi ns. perustulo, mutta ei perustuisi omiin ansioihin. Äitiys- ja vanhempainvapaa olisi työssäoloaikaa, mutta sen sijaan hoitovapaata ei työvuosiin laskettaisi. Vuorotteluvapaata ei myöskään huomioitaisi työvuosiin, mutta vuorotteluvapaata saisi käyttää jatkossakin. Sairaseläkkeet voisivat jatkua nykyisen kaltaisena. Mikäli suorittaisi toisen tutkinnon aikuisena, täysipäiväinen opiskelu ei olisi työvuosiin laskettavaa, mutta tietyn viikkotuntimäärän ylittävä osa-aikainen työ laskettaisiin eläkkeeseen.

Miten mallissa huomioidaan mahdolliset työttömyysjaksot? Miten yksityistä eläkevakuutusta voitaisiin hyödyntää? Mallissa on vielä paljon kehitettävää, mutta 40 vuoden selkeä työtavoite motivoisi nuoria työmarkkinoille, keski-ikäistyviä pysymään siellä ja nykyistä eläkeikää lähestyviä tekemään jotain muita töitä, jos omalla alalla ei työtä enää olisi tarjolla. Malli kannustaisi yrittäjämäiseen urakka-asenteeseen. Aikaa ei kulutettaisi eläkeikää odotellessa, vaan tehtäisiin työvuodet urakalla pois eläkkeen alta. 

Olisi mielenkiintoista kuulla jatkokehitysehdotuksia mallille. 

Kiitos Okran järjestäjille!

Keskiviikko 9.7.2014 - Sanna

JK. Kirjoitus on julakistu Auranmaan Viikkolehdessä ja Loimaan lehdessä heinäkuussa 2014.

Vietin kaksi päivää, torstain ja perjantain Okrassa. Kerta oli kolmas Okrassa, mutta ensimmäinen esittelijänä. Täytyy todeta, että kerrassaan hieno suoritus kaikilta järjestäjiltä!

Okra vaikuttaa kasvavan vuosi vuodelta niin esittelijöiden kuin yleisönkin osalta. Järjestelyt toimivat silti: parkkitilaa riitti, jonot vetivät nopeasti, vessat olivat siistit ja niitäkin oli runsaasti. Ja mikä parasta, myös ruoka oli maukasta, vaikka kenttäkeittiössä oltiinkin.

Okra on myös ilmeisen ”kansainvälinen” sillä tapaamani ihmiset olivat ympäri Suomea. Itse asiassa suurempi osa väestä oli jostain muualta kuin Varsinais-Suomesta. Voimme kuitenkin iloita varsinaissuomalaisina siitä, että hiljattain saimme myös oman maa- ja metsätalousministerin.

Toivottavasti tämän ministeriyden myötä Varsinais-Suomessa havahdutaan siihen, miten merkittävä työllistäjä ja teollisuudenala elintarviketuotanto alkutuotannosta kuluttajille saakka meille on. Monesti alueen tulevaisuutta mietittäessä puhumme vain ”uusista aloista” tai telakkateollisuudesta, mutta monelle leipä tulee nyt ja tulevaisuudessa pöytään sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti Varsinais-Suomalaisilta pelloilta.

Puhdas kotimainen ruoka, ekologisesti kestävä elintarviketuotanto ja elintarviketurvallisuus ovat ylpeydenaiheitamme. Okra on oiva osoitus tästä ja erityisen huikeaksi Okran tekee se, että se järjestetään lähes vapaaehtoisvoimin. Kiitos Okran järjestäneille yhdistyksille ja ihmisille!